Karna. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.
Ottar (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan. Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.
Elina (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!
Karna. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!
Rouva (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse). Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? — jotain isän kanssa, sen ymmärrän.
Ottar (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään). Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois… Tämä kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! — meidän täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä omistamme! — kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme peittää!
Rouva. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain… Voi, — minua värisyttää…
Setä Mads (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista prosenttia!
Ottar. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt tulen, minä — noihin osakepakkoihin… Me omistamme niitä kahden miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi… Aina kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! — (ivallisesti) — jok'ikisenä päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi juovuspäissään, — ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä —
Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.