Karna (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä tuskissaan; — kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden, yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että olisi ottanut meidät! — Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä sitä!… Ja isä! — isä! — Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?
Huutaa.
— Jatkaa! — Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas järkiinsä!…
Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.
— Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee tuolla, — kutsui minua mammonan tyttäreksi… Ja oli vähällä olla oikeassa! —
Ajatuksissaan.
Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan ruumiissa, jos hän tietäisi — —
Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille. Karna kiirehtiessään vasemmalle.
… En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään katsetta —
Puutarhuri (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, — sananen vaan!