Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan — tuttavallisesti.
Kuule, Elina — niinkö on, — niinkö on, kuuletko… Karna istuu niin varjossa siellä ruokapöydässä… Sinäkö siinä —? Minusta näyttää kuin olisi hän saanut harmaita hiuksia.
Katsoo kysyvästi häneen.
Elina (tuskallisesti). Ei toki, isä —
Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.
Rakas isä kulta!
(Juoksee nyyhkien ulos.)
Konsuli (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he — onhan niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa…
Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.
Rambeck (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.