Elina. — Ei ole hänenkään hyvä, isä… nuo kovat hermonpuistatukset —
Konsuli (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn ovessa…
Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.
— Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa tuhatta…
Elina. Minkä hyväksi, isä?
Konsuli. Enkö sitä sanonut? — Sano äidillesi, että minä perustan sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, — ja että hän saa, minkä tahtoo.
Kuiskaten puoleksi kuin unessa.
Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta. Kolme sataa tuhatta kruunua! — jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon… Tuntuu melkein kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan… Mutta sairaalan hän saa! — Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?
Elina. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista, jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.
Konsuli (katkerasti). Jaha jaha, — minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä — jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin — no niin — — —