Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti vähääkään hämilleen.
Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai soittaa jotakin oppimaansa.
Ja pikku tyttö! — yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet — juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.
Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai levottomalta — joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai pojille läheni tilinteon hetki —, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.
Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien sukkeluuksien maalitauluna — vaikka hän toiselta puolen oli opettajista se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.
Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut, niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.
Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.
Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja monipuolista askarrusta, siellä oli — rouva Krabben kyökkiä lukuunottamattakaan — kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti, mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten. Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille ja nukkekaapille.
Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua mytologiaansa.
… »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman kanssa… Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa elää elämän mukana.»