Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät — niin moitti häntä Alette — kuin mestauslavalle. Vai olivatko kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?
»Kenelle, Alette? — lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?… Pahinta tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan, vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi … mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»
»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»
»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä… Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois arvosanansa — seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine kauloineen ja vaaleine kutreineen — sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. — Ja sitten tuntea, miten hän ihan vapisee käsissäni — se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»
Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä, että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.
Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli keveni, kun hän taas lähti.
Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, — yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa, kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään heissä kussakin.
On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!… »Älä peloita Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän, kuuletko… Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä; mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei hänestä mitään saa»…
Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, — vieläpä nuorinkin, Viking — ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen käytöstapa.
Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.