Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.
Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin pienistä liikkeistä päästä siitä selville.
Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin oikku… Mutta olkoon… Ei maksa vaivaa siihen sekaantua… Hep!
Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa tai kun sattui jääpalanen eteen…
»Nyt olemme Rolstadissa, Letta — ei ole kuin puolisen peninkulmaa jäljellä!»
»Vai niin»…
»Onko sinun mukava istua? — Eikö tunnu ahtaalta?»
»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.
»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»
»Vai niin — kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»