Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania takinnappiin…
»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa, se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! — Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on — sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta — seitsemänkymmentä vuotta! — Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan! Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; — mutta tässä on kokonaisen maailman käyttämätön — hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta tuhlaavansa ruutia…
Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne, jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti ollut kiinni muilla tahoilla.
»Mitä on elämä, rouva — mitä elämisen lahja?»… Hän katsoi surumielisen tutkivasti Alettea silmiin — ja Krabbe saattoi olla kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. — »Eikö ole totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme? Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin kaiken muun peittää pimeys… Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan todelliseksi elämäksi? — tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme… Voi *elää* suuressa rakkaudessa»…
— Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.
Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen, ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.
Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä — keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.
»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä aikana ovat yhtä rakastuneita. — Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»… pääsi häneltä hairingossa.
»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»
»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä — arvokas, turvattu asema — lapset… On se ainakin toista kuin elää yksin.»