»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi — en rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! — Ajatella, etten hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, — sehän olisi pahempaa kuin elinaikuinen orjuus… Enkö silloin mieluummin purkaisi!»
»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän — tahtoisitko tosiaan sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi tympeäksi ja jokapäiväiseksi — esimerkiksi kymmenen vuoden perästä? Ajattele tarkkaan… Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta olemattomiksi; — niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»
Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin … kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:
»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»
Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä vaipuneena… »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi… Nyt hän on kaikesta sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. — Aikoinaan olimme me, minä ja isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä… Voitko sinä ymmärtää sitä?»
»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin, eikä ymmärrä häntä; — eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian matalaksi. — Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin Krabbella — on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»
Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:
»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit vanhempi kuin äitisi!» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.
Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja…
Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki — olisipa hän kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna vieraisille!…