»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään yhteisistä harrastuksista!»
Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: — tuollaiset puheet olivat hassuja.
»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»
»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*, äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun kanssani toimistaan, — juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. — Ja jos voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen kelpaa.»
Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän aikanaan oli haaksirikkoutunut…
XVIII.
Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan lähdöstä.
Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä… Täti oli ihan kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi ilmaksi!…
Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik. Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.
Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun hovineuvos Tinn — Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin — tarttui lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa oli nähnyt ja kokenut — annahan, kun lasken — seitsemäntoista tai tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään! Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan toinen pappi ja samoin lukkari — puhumattakaan siitä, miten kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli kulunut niin ja niin monta vuotta.