Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään vaaraa; — ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä, joilla Elisabet vain leikitteli…
Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän kestää vain niin kauan kuin kestää!
»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän kääntääkseen ajatuksensa muuanne.
»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi ilosta säteillen.
»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne meidän hopeahääpäivänämme.»
»Etkö luule, — juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» —
Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä kaulaan. — »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»
»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; — on jo aika ruveta puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»
»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla. Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»
»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! — Ajattele, lapseni, että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja Sövig ja kauppias Möller — onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»