— Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.
Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet…
Ei, Alette ei päässyt selville hänestä — hän saattoi äkkiä suuttua pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.
Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli hullusti.
Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.
Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! — — Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia päähänpistoja… Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa…
Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.
Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa — saattoi olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. — — Mutta joku erityinen!… hän pudisti päätään.
… Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; — ehkä vain jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?… Ja kuitenkin seisoa lukitun oven takana… Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui melkein kuin hän vihaisi häntä!
Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa kirjettä; — hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän, postin tulosta asti.