»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.
»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»…
»Niin, tietysti — tietysti»…
»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»
»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.
»Etkö syökään, Jakob?»
Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.
— — Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että hän tahtoi olla rauhassa.
Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta! Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana, musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään tuijotti.
Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt *ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa todellakin alkaa huojua jaikain alla.