Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali heitettynä valkean aluspuvun päälle.
Hän tuskin maistoi kahvia; — oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti…
»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.
Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.
Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi vasta kirkossa nähdä morsiamen.
Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja äiti… Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. —
— Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.
Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; — »kylläpä olikin haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».
»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.
Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.
»— huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»