»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»…
Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile…
»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena vaunuihin.
»Vihdoin viimeinkin… Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat, entä nenäliina?»…
He ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. —
— Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin, lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti — pikajunan vauhdilla — niinkuin Johan Henrik sanoi. — Heidän tuli olla ennen muita kotona ottamassa vieraita vastaan.
Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset takinliepeet tuulessa heiluen.
Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton — hän oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» — piti huolta hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.
Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä, auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.
Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; — ja niiden joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut… Kevätlinnuthan lähtevät lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos…