Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi
Johan Henrik voivansa vannoa!
Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.
Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa puvuissaan.
Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.
Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo vilkastuttaa mielialaa.
Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan. Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; — sitten oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka yhä mietti — perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui toinen puoli koko päivästä — sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen morsiustytöille.
»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» — kuiskasi Johan Henrik.
Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.
Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat — laiminlyömättä itseänsä — niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin ruokapöydän ääreen.
Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin hän. —