Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille, ilmoitti Johan Henrik.
Tuomari — jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku — nousi seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.
Tässä istuu — hän aloitti — Jakob Mörk juhlapuvussaan — iloisena ja harmahtavana — pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla… Tai tulkoon katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten kanssa, tarttuen tuon tuostakin — tuomari jäljitteli hyvin Mörkin liikettä — punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai esille asian yksinkertaisen ytimen.
Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus…
Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.
Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan. Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä — kodin rauhaa eivät päässeet häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste — hänen rakkaaseen päähänsä ei suru saanut koskea.
Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen hiuksiinsa — niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti hän on asunut miehensä rakkauden turvissa…
Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; — mutta he kaksi vain unohtivat tehdä sitä keskenään.
Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla, joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä ruisleivällä… Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä viidestäkolmatta vuodesta…
Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet toisiaan.