Alette oleskeli Elisabetin seurassa — hehän kohta eroaisivat…
Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena, puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen liikutuksen puristuksen alaisena.
»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi… Totisesti» — hän nyökytti päätään hitaasti — »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen taito… Pulma on, pikku Elisabet» — hän kohotti sormeaan — »tuo iän ilmoinen … ei vain ottaa, vaan antaa»…
— Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.
Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. —
Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.
Sitten lähtivät viimeiset.
* * * * *
Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.
Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!