Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk — hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob.
Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.
Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!… He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua — Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos —, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä — Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena — pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla —.
Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta — kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin — ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.
Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille — setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella — eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet — mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he — lapsettomat kun olivat — olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.
Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa — nuori pari oli luovuttanut heille omansa — heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.
»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa…
He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään — oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!… Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. — — —
Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.
Vettä, vain vettä!