Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita — tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen —, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.
Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.
Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.
Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä — oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin … alkoi väännellä ja koputella … nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu.
Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia…
Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli — hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä.
Oh, nytpä kävi hullusti! — Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti.
Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.
»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa… Meidänhän piti kiiruhtaa.»
Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.