Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa — sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.
»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.
Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.
»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»
»Elä, sulje vain ovi! — en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään… Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo — ei kätevyyden alkuakaan! — oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.»
»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.»
»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä… Saat nähdä, että hän taas nukkuu»…
»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»… hän kumartui kehdon yli.
»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» —
Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa.