»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»
Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.
Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati.
Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista.
Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, — oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka.
Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob… »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; — hän ei tiedä, kannattaako tässä marista… Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan — katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.»
Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.
Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; — ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa.
Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!… Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa.
Ja niin pahankurinen sitten, — aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään — ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä.