Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä.
»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut… Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä — toimituksia, aina vain toimituksia»…
»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! — Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»
»Oi, voit kyllä … voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»…
»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut — ja väsynyt minä olen — kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»
»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»
»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä — tämän jälkeen!
Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»
»Mutta kuulehan, Alette» — hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»
»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni — elä nyt vain ole kärsimätön!»
Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän…