Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan.
»Ikävännäköistä tällainen … ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.
»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»
Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.
»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; — sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään… »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»
»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?… Ethän sinä sentään häneen suutu?»
»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon … en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin.
Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.
»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» — hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen… »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.»
»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»