»Älä kata pöytää, — otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia… En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»
Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.
Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.
… Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli — lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, — oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi…
Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta.
Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä.
Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.
Loukata minua tällä tavoin! — Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?…
Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, — aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen!
Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä…