Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä… Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! — jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! — Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!…
Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä.
Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.
Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.
»Nukutko, Letta?» hän kysyi.
Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.
Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa.
»Alette, nukutko — todellakin?»
Varjo kumartui samassa kuin hänkin.
Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.