»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; — minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.
»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? — Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, — painostat sietämättömästi, sanon minä… Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.
»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»…
»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» — hän taputteli Lettaa — »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»
»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.
»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!»
… »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»
»Niin kyllä, rakas ystäväni… Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. — Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.
»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.
»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», — hän yritti lempeällä äänellä.