»Älä nyt enää ole noin — kovin — suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta…
Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä.
— Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.
»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.»
»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.
»Luonnoltaan, — vain luonnoltaan… Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.»
Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.
»Rakkaani, — oma kultani!»
Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten…
»Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»
»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» —