»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa — ystävää lähettyvillesi — voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi — vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin.
Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun… Oliko se niin tyhmää?»
»Ei — ei suinkaan», sai Letta sanotuksi — hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin … kylläkin hauskaa.»
»No niin — kenen siis?» tiukkasi Jakob.
»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.
»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela… Ota kynä käteesi ja kirjoita heti — pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»
VIII.
Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia mahdollisia mukavuuksia — sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään — ja juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.
He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä ja korvainsa päälle vetänyt. Ei — rouvalle oli toki etusija annettava; — käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen…
… »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai vieraisillakin joskus?»