»Kyllä, käymmehän me» —
»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona ainoatakaan iltaa.»
»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»
»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»
»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»
»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, — »eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele konttorissa!»
»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, — ja kun nyt Jakob…»
»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»
Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.
Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.