Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.
Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata — heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.
»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» — hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä — »niin, juuri leideninpulloja me olemme» — ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, — »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, — — »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi — ajatukseksi, toiminnaksi ja — anteeksi, rouvaseni — myöskin tunteiksi» — taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» — hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin — »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa — yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.
»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.
»Tulen paikalla, Letta.»
»Sen minä sanon»… Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä.
»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.
Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan — päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.
II.
Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä.