»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään, peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.
»No, no, en sitten vaivaa sinua.»
… »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta, kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes vieraspukua mukaansa.»
»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan, käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»
»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on joku, jonka kanssa jutella, Jakob — tiedän sinun sitten ainakin olevan tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä — »vierashuone kyllä tulee kuntoon.»
Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.
… Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa. Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme … ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene minulla… Lapset … seuraelämä … vieraat ja kaikenlaista muuta — koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. — Ei siitä sen enempää!…
»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven — »korjaa pois lasten romut.»
* * * * *
Oli aina todellinen — hiukan katkeransekainen — virkistys Jakobille nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko olento jännitettynä odotuksesta; — se oli paraatinäytäntö, joka sekä kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.