Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven… Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn… Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi — eikö hänkin saattanut odottaa jotakin…
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta — hän itki…
Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä — ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää…
Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.
Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin tavatonta oli hänestä lähtenyt. — Se ei ollut vain hurja päähänpisto; jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä sääli — ja hän ilostui…
Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää — uuni hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen ympärillään.
Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.
Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö hän saliin istumaan.
Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.