Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.
»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen — »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»…
»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet — sinulla on mielessäsi metsät ja oikeusasiat… Jos tietäisin, että ajattelet minua, niin saat uskoa… En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin lapsellinen»…
Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette itkien hänen rinnallaan. — Heistä tuntui, että he olivat löytäneet toisensa uudelleen tänä iltana. —
— — — — — — — — — — — — — — —
Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.
Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin mielellään!
Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, — he olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille — hän jättäisi vaimonsa jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.
Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää yksin oman huvin kannalta.
Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia — siitäkös keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.