En käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin airoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun satamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan tuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se varmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun sopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin. Samalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen kuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen ja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua pyyntööni.
Kummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut tullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää, että hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan minun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain lähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun palaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi minun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain ministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain kanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin kopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen oli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja keisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan silmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden rankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua ole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja minut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka hänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä molempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen veljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista sidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.
Kolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi vastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan, että hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun sitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa, hän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista hyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain välille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva tyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen, jolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt panna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan viikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä taakasta.
Tämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun keisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle samassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen suojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa. Täyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää milloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella kunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta suosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata sitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni oli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua valtamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa näyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä tilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja sama oli useampain ministerienkin laita.
Kaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä kohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän tieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin neulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti panna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja tekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun piti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän etsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi alukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä puista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen majesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.
Kuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa käskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli ulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka minulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen majesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa sprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen pistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä oli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.
Lastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja samassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin neljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi lehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni näet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille pantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin mielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä ei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta hyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata keisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman hänen omaa suostumustaan.
Saatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä nostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani noin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja kello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja kävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin sitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari tuntia ennen päivännousua.
Haukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan eilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin niistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen. Sinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani minun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin kello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli kurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa huomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä vaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta. Sieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.
Ei ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani vielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni siellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse kello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän sykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja lampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva oli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren kautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni, John Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen merenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha tuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja tämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä tulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla sanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet vaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat minua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat. Näytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun keisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta muuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi kukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin tultuamme, parin raavaita ja lampaita.