Onnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin ankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa samalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne talvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin. Kaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.
Laiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta purjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren pohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin seutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta toukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen samalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä vuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.
Toukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin tuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies, ennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi puhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon, minkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin että vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot huuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus oli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.
Vähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen peräsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet tästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian kaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.
Ruokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova puute.
Eräänä päivänä — se oli 16:s kesäkuuta 1703 — huomasi laivapoika mastosta maata näkyvissä. Seuraavana päivänä oli edessämme saari tai mannermaa, emme varmaan osanneet sanoa, kumpiko. Etelää kohti pisti siitä ulos mereen pitkä niemi, jonka rannalla oli avonainen satama, mutta niin matala, ett'ei siihen käynyt isolla laivalla laskeminen. Käytiin senvuoksi ankkuriin noin meripeninkulman päässä rannasta, ja kymmenkunta miestä läksi laivan suuressa sluupissa maihin aseilla varustettuina ja mukanaan vesitynnyreitä. Miesten oli määrä tuoda laivaan vettä, jos suinkin löytävät. Minä pääsin mukaan, minun kun teki mieleni nähdä, millaista tämä tuntematon maa on.
Maihin päästyä ei löydetty jokea eikä lähdettä eikä merkkiäkään mistään asumuksesta. Merimiehet alkoivat astua pitkin rantaa, haeskellen makeata vettä; minä läksin samoilemaan eri suunnalle ja erkanin muista peninkulman verran. Kovaa kivikkoa oli maaperä kaikkialla. Minua alkoi jo vähitellen uuvuttaa, ja kosk'ei mitään huomattavampaa ollut nähtävissä, läksin hiljalleen astumaan takaisin satamaa kohti. Saatuani meren näkyviin, näin meidän miesten jo olevan veneessä ja soutavan kuin henkensä edestä laivaa kohti. Olin ruveta huutamaan heille, vaikka se näin pitkältä matkalta olisi turhaa ollutkin, mutta samassa näin erään hirmuisen suuren olennon juoksevan heidän peräänsä kiivasta vauhtia. Vesi ei ulottunut häntä kuin polviin. Arvaamattoman pitkin askelin hän harppaili, mutta vene kun oli jo puolen peninkulman verran edellä, ja rannikko täynnään kareja ja kivisärkkiä, niin ei hirviö enää voinut venettä saavuttaa. Tämä kerrottiin minulle vasta perästäpäin. Nyt en uskaltanut katsoa tuon takaa-ajon päättymistä, vaan juoksin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja kiipesin jyrkän mäen harjalle, josta oli laaja näky ympärille.
Seutu oli ylt'yleensä viljeltyä. Mikä minua ensinnäkin hämmästytti, oli ruohon tavaton pituus niityillä: heinänkorret noin 20 jalkaa pitkiä!
Tulin tuosta vallantielle. Sellaiselta se ainakin minusta näytti, vaikk'ei se senpuolisille ihmisille ollut kuin kapea polku ohrapellon poikki. Sitä astuin nyt kotvan aikaa, mutta sivuilleni en juuri nähnyt mitään, ohra kun oli parhaimmillaan ja korret vähintänsä 40 jalkaa pitkiä. Pääsin tuosta vihdoin pellon päähän, ja siinä oli edessäni aita, ainakin 120 jalkaa korkea. Aidaksien paksuutta en osannut arvata suunnilleenkaan. Tämän aidan yli veivät portaat toiseen peltoon. Niissä oli neljä astinta ja ylimmäisenä vielä suuri kivi yli kuljettavana. Ratki mahdotonta minun oli astua näitä portaita, jokainen astin kun oli kuusi jalkaa ja ylimmäinen kivi noin 20 jalkaa korkea. Rupesin katselemaan, eikö olisi aidassa rakoa, mistä päästä läpi, mutta äkkiä huomasin erään maan-asukkaan, yhtä kookkaan kuin äskeinenkin, astuvan toiselta pellolta portaita kohti. Hän oli koolleen kuin kirkontorni ja harppasi ainakin kymmenen yardia joka askelella. Hämmästyen ja kauhistuen minä juoksin piiloon ohrapeltoon. Sieltä näin hänen nousevan portaitten yläpäähän ja katselevan oikeanpuoliseen peltoon; heti senjälkeen kuulin hänen huutavan. Ääni tuli niin korkealta, että luulin ukkosen jyrähtäneen.
Ei aikaakaan, niin jo tulee häntä kohti seitsemän samallaista hirviötä, käsissä sirpit, niin suuret kuin kuusi viikatteen terää. Tulokkaat näyttivät olevan ensinmainitun renkejä, koskapa pukukin heillä oli huonompi. Huomasin sen siitäkin, että he, vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, heti rupesivat leikkuutyöhön sillä pellolla, missä minä olin. Minä juoksin heistä niin kauas kuin vaan pääsin, vaikk'ei se kovin helppoa ollut, sillä korsien väliä ei ollut kuin jalan verran, niin että ylen työläs oli puikahdella niitten lomitse. Ponnistelin kumminkin kaikin voimin, kunnes saavuin sellaiseen paikkaan, missä sade oli lyönyt ohran lakoon. Siinä ei päässyt enää askeltakaan eteenpäin, sillä korret olivat niin sotkeutuneet toisiinsa, ett'ei ollut ajattelemistakaan puikkia niitten välitse, ja vihneetkin olivat niin lujia ja teräviä, että pistelivät vaatteiden läpi ihoon asti.