Jonkun ajan perästä eivät leikkaajat enää olleet, äänestä päättäen, kuin sadan yardin päässä minusta. Ihan näännyksissä sekä täynnä pelkoa ja epätoivoa panin silloin pitkäkseni kahden vaon väliin, toivoen sydämeni pohjasta, että viimeinen hetkeni jo pian löisi. Sydäntäni kivisti, ajatellessani lohdutonta leskeäni ja orpojani siellä kotona. Jo siinä yhdenkin kerran päivittelin sitä, että, vastoin ystävieni ja omaisteni varoituksia, jälleen olin lähtenyt matkustelemaan, mieletön. Tässä tuskallisessa tilassa johtui väkistenkin mieleeni Lilliput: siellähän minua oli pidetty suurimpana ihmeenä, mitä maailmassa ikinä on nähty; siellähän minä kykenin vetämään perässäni koko keisarillisen laivaston ja suorittamaan monta muuta ihmeellistä tekoa, jotka ikipäiviksi on merkitty valtakunnan aikakirjoihin, vaikka tulevat sukupolvet, miljonain silminnäkijäin todistuksista huolimatta, niitä tuskin sittenkään totena pitävät. Minusta tuntui sanomattoman masentavalta näyttää nyt täällä yhtä mitättömältä kuin Lilliputin ihmiset olisivat näyttäneet Englannissa. Tämä nyt kaikista pahoista vielä vähin. Mutta koska kokemuksesta on havaittu, että ihmisestä tulee sitä rajumpi ja julmempi olento, mitä isommaksi hänen kokonsa kasvaa, niin mitäpäs minä muuta saatoin odottaakaan kuin että nämä hirvittävät barbaarit, minut huomattuaan, ihan ensi työkseen pistävät minut poskeensa?
Filosofit ovat epäilemättä oikeassa, väittäessään, että kaikki, mikä maailmassa on suurta tai pientä, on ainoastaan suhteellisesti suurta tai pientä. Kohtalo kukaties sallii vielä Lilliputilaistenkin kohdata sellaisen kansan, joka sen silmissä on yhtä pieni kuin he minun silmissäni. Ja kenties viimeksi mainittu kansa löytää vielä pienempänsäkin jossain nurkassa maailmaa, jota tähän saakka ei vielä ole tunnettu!
Kesken näitä mietiskelyjä hämmästyneessä ja tuskantuneessa mielessäni, minä huomasin erään leikkaajan olevan enää kymmenen yardin päässä minusta. Ensi askeleella hän joko tallaa minut murskaksi tai sivaltaa sirpillänsä kahtia. Silloin minulta pääsi parku, niin kova kuin säikäys suinkin myöten-antoi. Hirviö pysähtyi, katsahti maahan ja hetkisen perästä huomasi minut. Varotellen hän tarkasteli minua, niinkuin ihminen tavallisesti tarkastelee pientä, vahingollista eläintä, peljätessään sen pistävän tai purevan. Niinhän minäkin olin tehnyt ennen vanhaan, kärppiä pyydellessäni siellä kotimaassa.
Vihdoin hän uskalsi ottaa minut kiinni takaapäin peukalonsa ja keskisormensa väliin ja nosti minut noin kolmen yardin päähän silmistään, paremmin nähdäkseen minut. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja kaikeksi onneksi oli minussa sen verran mielenmalttia jäljellä, ett'en ruvennut rimpuilemaan hänen kynsissään tuolla kuusikymmentä jalkaa korkealla maasta, vaikka hän nipistikin minua aika lailla kupeista. Muuta en uskaltanut tehdä kuin nostaa silmät ylös aurinkoa kohti, panna kädet ristiin rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä, surumielisellä äänellä, niinkuin sellaisessa tilassa sopiva oli. Pelkäsin näet joka hetki hänen paiskaavan minut maahan, niinkuin mekin paiskaamme kuolijaksi inhottavan eläimen.
Kaikeksi onneksi hän näkyi kuulleen ääneni ja alkoi uteliaana katsella minua, ihmetellen, että minunmoiseltani olennolta lähtee oikeita sanoja, vaikk'ei hän ymmärtänytkään niitä. Minä rupesin uikuttamaan ja itkemään, käännellen päätäni puoleen ja toiseen, siten osoittaakseni hänelle, kuinka hirmuisen kipeätä minun tekee olla hänen hyppysissään. Hän näkyi käsittävän minut, ja kantoi minut nuttunsa helmassa isäntänsä luo, tuon samaisen miehen, jonka ensiksi olin nähnyt, ja joka oli muuan varakas farmari eli tilanvuokraaja.
Heidän puheistaan minä käsitin, että renki ensi työkseen kertoo isännälleen, missä ja miten hän oli minut löytänyt. Senjälkeen otti isäntä pienen oljenkorren palasen — se oli tavallisen kävelykepin kokoinen — ja kohotti sillä nuttuni liepeitä ylös: luuli kaiketi sitä jonkinlaiseksi luonnon antamaksi verhoksi. Hän puhalsi syrjään hivukset kasvoiltani, nähdäkseen ne selvemmin. Sitten hän kutsui väkensä ympärilleen ja tiedusti — niinkuin jälkeenpäin sain tietää — onko kukaan koskaan niityillä tai pelloilla mointa olentoa nähnyt. Varovasti hän sitten pani minut maahan ja asetti seisomaan nelin kontin, mutta minä nousin heti pystyyn ja läksin astumaan edestakaisin, näyttääkseni heille, ett'ei minulla ole aikomustakaan lähteä karkuun. He asettuivat kykkysilleen minun ympärilleni, paremmin nähdäkseen. Minä puolestani otin hatun päästäni ja kumarsin syvään farmarille, lankesin polvilleni, nostaen silmät ja kädet ylös, ja puhuin muutamia sanoja niin lujaa kuin jaksoin. Otin sitten taskustani kukkaron, jossa oli kultarahoja, ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän pani sen kämmenelleen, nosti silmilleen, nähdäkseen, mikä se on, ja käänteli ja väänteli sitä kaikille puolin nuppineulalla, jonka oli ottanut hihastaan, mutta ei päässyt asian perille. Minä viittasin häntä silloin panemaan kätensä maahan ja puistelin rahat kukkarosta hänen kämmenelleen. Siinä oli kuusi Espanjan kultarahaa, neljän pistolin arvoinen kukin, ja pari kolmekymmentä pienempää rahaa. Hän kasteli sakarisormensa päätä kieleensä, nosti ylös ensin raskaimman rahan, sitten muut, mutta ei vieläkään näkynyt ymmärtävän, mitä kapineita ne ovat. Sitten hän viittasi minua panemaan ne takaisin kukkaroon ja pistämään kukkaron taskuuni. Tarjosin rahoja vielä useampia kertoja hänelle, mutta kosk'ei hän niistä huolinut, tein työtä käskettyä ja pistin rahat jälleen taskuuni.
Farmari näkyi vihdoin tulevan siihen käsitykseen, että minä sittenkin olen järkevä olento. Hän puhui minulle monta kertaa, vaikka soivatkin hänen sanansa minun korvissani kuin vesimyllyn ratas. Minä koetin vastata hänelle jos milläkin kielellä; hän pani korvansa ihan kahden yardin päähän minusta, mutta kaikki turhaan: emme vain toisiamme ymmärtäneet. Kohta sen jälkeen hän lähetti rengit takaisin työtä tekemään, laski kätensä maahan, levitti nenäliinansa kaksin kerroin kämmenelleen ja viittasi minua astumaan siihen. Helppo siihen oli päästäkin, sillä kämmen ei ollut täyttä jalkaakaan paksu. Minä katsoin parhaaksi totella, ja kävin keskelle nenäliinaa pitkäkseni, jott'en putoaisi maahan. Hän sitoi varmemmaksi vakuudeksi kolkat pääni ylitse yhteen ja kantoi minut sillä tapaa kotia.
Sinne tultua hän kutsui vaimonsa ja näytti hänelle minut, mutta emäntä parka säikähti ja juoksi tiehensä, niinkuin naiset meillä kotona, nähtyään sammakon tai hämähäkin. Huomattuaan kumminkin, kuinka minä tarkasti noudatan hänen miehensä viittauksia, hän vähitellen poisti pelkonsa ja alkoi kohdella minua varsin hellästi.
Kello oli nyt kahdentoista maissa päivällä, ja palvelija kantoi aterian pöytään, yhden ainoan liharuuan, niinkuin talonpoikaisen miehen pöydässä sopivaa onkin. Vati oli neljäkolmatta jalkaa läpimitassa. Pöydässä istui farmari vaimonsa kanssa, kolme lasta ja vanha mummo. Minut hän pani jonkun matkan päähän itsestänsä pöydälle, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkealla maasta. Minua pelotti kauheasti ja koetin pysyä niin kaukana laidoista kuin suinkin, jott'en vaan putoaisi lattialle. Emäntä leikkasi pienen palasen lihaa, murensi siihen hiukan leipää ja pani lautaselle eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin esille veitseni ja kahvelini, ja rupesin syömään pöytävieraitten suureksi huviksi. Emäntä käski piian käydä minulle juomalekkerin, joka veti noin 3 gallonia. [1 gallon = 4 litraa.] Kahden käden tartuin lekkeriin, sain sen suurella vaivalla nostetuksi huulilleni ja join ehtoisen emännän maljan, lausuen tervehdykseni hänelle englanninkielellä niin lujaa kuin suinkin jaksoin. Tämä sai seuran nauramaan niin kovaa, että korvat oli minulta vähällä mennä lukkoon. Juoma maistui miedolta omenaviiniltä ja oli varsin miellyttävää.
Isäntä viittasi sitten minua tulemaan hänen lautasensa ääreen. Minä läksin, mutta hämmästyksissäni kun olin kokonaan — älköönkä suosiollinen lukija minua siitä kovin moittiko — kompastuin leivänkuoreen ja lankesin alassuin pöytää vasten, sen pahemmin kumminkaan loukkautumatta. Heti nousin pystyyn ja, huomatessani noitten hyväntahtoisten ihmisten olevan huolissaan minun tähteni, sieppasin hattuni, jota säädyllisyyden vaatimusten mukaan olin pitänyt kainalossani, heilutin sitä pääni ylitse, huutaen kolme kertaa "eläköön", osoitteeksi, ett'en ollut lainkaan loukkautunut. Astuessani sitten isäntääni kohti (isännäkseni häntä tästä puolin olen sanovakin), sattui niin, että hänen nuorin poikansa, 10-vuotias viikari, sieppasi minua koivista ja nosti minut niin korkealle, että minussa joka jäsen vapisi. Mutta isä nykäisi minut hänen kädestään ja antoi pojalle sellaisen korvatillikan, että Europassa olisi moisesta hyväkin komppania ratsuväkeä mennyt mäkeen. Samalla hän käski viedä pojan pois pöydästä. Minuapa alkoi pelottaa, että poika rupeaa pitämään minulle viikkoista vihaa: muistin kyllä, mitenkä meillä pahankuriset lapset kohtelevat varpusia, kaniineja, kissanpoikia ja koiranpentuja. Senpä vuoksi lankesin polvilleni, ja viitaten poikaan, koetin isäntääni saada käsittämään, että pyydän anteeksi pojan puolesta. Isä myöntyi, ja poika palasi pöytään. Minä otin isäntääni kädestä ja suutelin sitä.