Tämä hovinikkari oli erittäin näppärä mies. Minun johdollani hän sai kolmessa viikossa valmiiksi puukojun, 16 jalkaa pitkän ja yhtä monta leveän sekä 12 jalkaa korkean. Siinä oli kaksi siirtoakkunaa, ovi ja kaksi pikku komeroa, niinkuin Lontoon makuukammioissa konsanaankin. Suojuskatto oli kahdella vintturilla siirrettävä syrjään. Siitä laskettiin alas valmis, kuningattaren omain tapiseeraajain sisustama vuode. Glumdalclitch otti sänkyvaatteet joka aamu ulos tuulotettaviksi ja laittoi illalla jälleen omin käsin minulle makuutilan. Muuan taitava puuseppä, kuuluisa pienistä näperryksistään, otti tehdäkseen kaksi tuolia selkämyksen ja käsinojain kanssa norsunluun tapaisesta aineesta, samoin kaksi pöytää ja kaapin kapineitani varten. Seinät, niinkuin katto ja lattiakin, olivat verhotut pehmeällä täytteellä, jott'ei minulle mitään tapaturmaa sattuisi kantajain huolimattomuuden tähden tai vaunuissa kuljettaissa. Pyysin saada oveeni lukon, jott'eivät rotat ja hiiret pääsisi sisään; ja hovisepän onnistuikin monen yrityksen perästä saada valmiiksi lukko, pienin, mitä siinä maassa milloinkaan oli nähty. Minä puolestani en ole koskaan nähnyt sen suurempaa ulkoportin lukkoa Englannissa. Avainta koetin säilyttää omassa taskussani, sillä pelkäsin sen pian joutuvan Pikku-muorilta hukkaan.

Vaatteet käski kuningatar laittaa minulle kaikkein hienoimmasta silkkikankaasta, mitä vaan saatavissa on. Ei se kangas juuri paljoa paksumpaa ollut kuin Englannissa hevosloimet, 'mutta karkeata se oli, kunnes ennätin tottua siihen. Vaatteet tehtiin minulle maan tavan mukaan, puoleksi persialaiseen, puoleksi kiinalaiseen kuosiin: kerrassaan arvokas puku.

Kuningatar oli niin mielistynyt minun seuraani, ett'ei tahtonut olla päivällisilläkään ilman minua. Minulle oli pantu pöytä ja tuoli hänen majesteetinsa pöydälle, juuri hänen vasemman kyynärpäänsä kohdalle. Glumdalclitch seisoi maassa jakkaralla, valmiina auttamaan minua ja pitämään minusta huolta. Minulla oli kokonainen serviisi hopeisia lautasia ja vateja, jotka kuningattaren pöytäkalujen rinnalla olivat kuin nuken astiat. Pikku-muori talletti niitä taskussaan, hopeisessa rasiassa, ja pani niitä eteeni milloin mitäkin tarvitsin, itse pyyhittyään ne ensin puhtaiksi.

Kuningattaren pöydässä ei ollut aterioimassa muita kuin molemmat prinsessat, toinen kuudentoista vuoden ja toinen kolmentoista vuoden ja yhden kuukauden vanha. Kuningattaren oli tapa panna lautaselleni palanen lihaa, minkä minä itse leikkasin hienoksi; häntä huvitti nähdä minun syövän niin pieniä simareita. Itse puolestaan hän (vaikka olikin hänellä varsin heikko vatsa) otti yhtenä suullisena niin paljon kuin kaksitoista englantilaista farmaria syövät yhdessä rupeamassa. Tuo oli minusta ensi alussa varsin inhottavaa katsella. Hänen hampaissaan murskautui leivosen siipi luineen päivineen, vaikka se oli yhdeksän kertaa niin suuri kuin lihotetun turkinpyyn siipi meillä. Hänen haukkaamansa leipäpala oli niin suuri kuin shillingin [1 shilling = 1,25 mk] sämpylä. Kultaisesta pikarista hän juoda kulautti härkätynnyrin verran kerrassaan. Veitset oli hänellä niin pitkät kuin viikate oikoisenaan varren päässä, ja sitä mukaa ne olivat lusikatkin, kahvelit ja muut pöytäkalut. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minua katsomaan hovissa erästä juhla-ateriaa, joissa kymmenkunta näitä suunnattomia veitsiä ja kahveleita yhtaikaa oli liikkeessä: tokko sitä ennen lienen milloinkaan niin kauheata kuvaa nähnyt.

NELJÄS LUKU

Tekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. —
Kuningattaren kääpiön vehkeet. — Kärpäset ja ampiaiset.

Tapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten ennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen olivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun oli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja tuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta huvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset ovat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus ja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin. Selväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita johtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin kertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut armaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja merisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas, joka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa mahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei malttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä lopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän kysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet Englannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen takanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan suurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa inhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin tämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin, sanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa, he rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja kaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa vaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja kettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin, vuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla haastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon emämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken kunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja ylpeyden esineestä.

Ei minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin kuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään muu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä pienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren odotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja ladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon tuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka. Min'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia häntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita, hovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä olin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen junkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun ojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan, vyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja juoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä olisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään. Pikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar oli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään. Vihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin minä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut pantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että yksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja pakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut viskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar lahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä senjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei sitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen saattaa keksiäkään.

Oli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani kuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin, että hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen minä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet ottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja asettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä silmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän ääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin käsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään vyötäisiä myöten jalat edeltä.

Ja siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta. Kului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä tapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut lainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin kannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään sen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen siivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin kelpo selkäsaunan.