Kuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta kerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita kuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa paljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä pahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa ensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä lautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen kipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla oli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut olla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön tavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon kärpäsiä — aivan niinkuin koulupojat meillä — ja päästi ne äkkiä lentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi huviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä toimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.
Muistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas tapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään. (Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan ulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.) Olin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata kakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina, parikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja pörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni ympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja kauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni, sieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain tapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan kiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka kiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin neulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä ynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin tultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin itse.
VIIDES LUKU
Muutamia piirteitä Brobdingnagin maasta, kuninkaan palatsista ja pääkaupungista. — Vanha temppeli.
Käyn nyt lyhykäisesti tekemään selkoa tästä maasta, mikäli sitä pääsin tuntemaan, nimittäin 2000 peninkulman piirissä pääkaupungista Lorbrulgrudista.
Brobdingnagin valtakunta sijaitsee niemellä, jonka koillispuolella on kolmetoista peninkulmaa korkea seljänne, täynnään tulivuoria, niin että ylitse on mahdoton kulkea. Ei Brobdingnagin oppineimmatkaan miehet tiedä, millaista kansaa vuorten toisella puolen asuu, vai onko siellä asukkaita lainkaan. Kolmella muulla puolen niemeä on valtameri. Koko valtakunnassa ei ole ainoatakaan merisatamaa. Jokien suistamotkin ovat niin täynnään teräviä kallioita, ja ulapalla meri useimmiten pauhaa niin rajusti, ett'ei veneillä ole ulos yrittämistäkään. Väestö on niinmuodoin aivan erillänsä muusta maailmasta. Mutta joet ovat suuria ja laivaliike niillä vilkasta. Erinomaisen kalarikkaita ne ovat myös. Ani harvoin siellä asukkaat merenkaloja käyttävätkään, ne kun ovat samankokoisia kuin Europassakin, siis niin pieniä, ett'ei niitä maksa pyytää. Luonto on nähtävästikin muodostanut nuo suunnattoman suuret kasvit ja eläimet yksinomaa tätä maata varten. Miksikä niin on käynyt, siitä ottakoot filosofit selvän.
Maa on tiheästi asuttua, sillä siinä on yksikuudetta kaupunkia, satakunta muureilla ympäröityä linnaa ja suuri joukko kyliä. Pääkaupunki Lorbrulgrud on kahden puolen jokea. Taloja siinä on kahdeksantuhatta ja asukkaita noin 600 tuhatta. Kaupunki on kolme glomglungia (noin neljäkuudetta Englannin peninkulmaa) pitkä ja puolta kolmatta leveä. Sen minä mittasin itse kuninkaalliselta noin 100 jalkaa pitkältä kartalta, joka oli tehty hänen majesteetinsa käskystä ja nyt levitettiin tanterelle minun eteeni. Minä astuin paljain jaloin sen rajapiirteitä myöten ja samoin poikkipuolinkin useampaan kertaan ja vertasin askelten luvun asteikkoon, niin että minun laskuni ovat ihan tarkat.
Kuninkaan palatsi ei ole yhtenäinen rakennus, vaan ryhmä useampia kartanoita seitsemän peninkulman piirissä. Pääsalit ovat yleensä 240 jalkaa pitkiä ja yhtä leveitä; korkeus niissä sitä mukaa. Glumdalclitchin ja minun käytettävikseni oli annettu vaunut, joissa kotiopettajatar silloin tällöin läksi kasvattinsa kanssa ajelemaan kaupungille ja puoteihin ostoksille. Minä olin näillä matkoilla aina mukana, istuen lippaassani. Usein otti kumminkin Pikku-muori minut kämmenelleen, jotta paremmin näkisin kartanoita ja ihmisiä.
Paitsi tavallista lipasta, missä minua kannettiin, oli minulle kuningattaren käskystä tehty toinenkin, 12 jalkaa pitkä, yhtä leveä ja 10 jalkaa korkea. Se oli aiottu matkoja varten, koskapa entinen oli Glumdalclitchin liian raskas sylissä kantaa ja ylen hankala vaunuissakin pidellä. Tämän matkalippaan oli minun johdollani tehnyt sama taideniekka, jonka tekemä edellinenkin oli. Siinä oli ikkuna kolmelle taholle, kukin lujalla rautaristikolla varustettu tapaturmani varalta. Neljännen seinän ulkopuolella oli kaksi ripaa, ja niitten läpi kulki nahkahihnat, joista kantaja saattoi sitoa lippaan vyötäisilleen. Milloin vaunuissa kulkeminen alkoi minua rasittaa, nosti palvelija minut lippaineni eteensä hevosen selkään pehmoisten pielusten päälle. Siitä minun oli mukava katsella ympärilleni, eikä tuo vatkaava kulkukaan minua sen pahemmin rasittanut, minä kun olin tottunut aalloilla keinumaan.
Milloin mieleni teki lähteä kaupunkia katselemaan, otti Glumdalclitch minut matkalippaineni syliinsä kantotuoliin, jota oli kantamassa neljä miestä, ja jonka perässä kulki saattueena neljä kuninkaallista lakeijaa livreat yllään. Uteliasta kansaa tungeskeli kantotuolin ympärillä, ja Pikku-muori se, ystävällisesti kyllä, pysäytti tuon tuostakin kantajat ja asetti minut kämmenelleen, jotta ihmiset paremmin näkisivät minua.