Teki kerran mieleni nähdä kaupungin päätemppeliä ja sen tornia, jota pidetään korkeimpana koko maassa. Sinne lähdettiinkin Pikku-muorin kanssa, mutta minun täytyy sanoa, että minä petyin koko lailla. Maasta ylimmäiseen huippuun asti ei torni ole kuin 3000 jalkaa korkea, mikä sen maan suuruus-asteissa ei ole niinkään hämmästyttävää. Mutta minkä temppeli menetti korkeudessa, sen se voitti lujuudessa ja kauneudessa. Seinät olivat noin 100 jalkaa paksut, hakatusta kivestä raketut, kukin kivi 40 jalkaa taholleen. Temppelin komeroissa seisoo marmoriin veistetyitä jumalien ja kuninkaitten kuvapatsaita luonnollista suuremmassa koossa. Eräästä patsaasta oli sakarisormi pudonnut maahan. Minä mittasin sen: ummelleen tuuma viidettä jalkaa. Glumdalclitch kääräisi sen nenäliinaansa ja pisti taskuunsa. Kotona hän pani sen muitten lelujensa joukkoon, sillä niistä tuo tyttönen piti paljon, niinkuin lapset kaikkialla muuallakin.

Kuninkaallinen keittiö on kerrassaan uljas holvirakennus, noin 600 jalkaa korkea. Iso uuni on läpimitassa kymmenen askelta pienempi kuin St. Paulin kirkon kupukatto. Mutta jos kävisin kuvailemaan paistin-uuneja, jättiläismäisiä patoja ja kattiloita, paisteja vartailla ynnä sen semmoisia yksityisseikkoja, niin tuskin minua uskottaisiinkaan. Sanottaisiin ainakin minun hiukan liioittelevan, niinkuin matkustajat konsanaankin. Pelkäänpä, että minä, tätä moitetta välttääkseni, olen mennyt päinvastaiseen liiallisuuteen. Pelkään, että jos tämä kertomus käännetään Brobdingnagin kieleen ja lähetetään sinne, niin kuninkaan ja hänen kansansa tulee paha mieli: sanovat minun antaneen heistä vääriä kuvauksia liian pienissä mitoissa.

Kuninkaalla on harvoin enempää kuin 600 hevosta tallissaan. Ne ovat yleensä 50-60 jalkaa korkeita. Matkoilla ja juhlapäivinä ulkona ratsastaessaan on hänellä saattoväkenä 400 ratsumiestä kansalaiskaartia. Se oli loistavin kuva, mitä silmäni milloinkaan oli kohdannut.

KUUDES LUKU

Kaikenlaisia seikkailuja. — Oma pursi. — Sammakko. — Apina. —
Onneton hyppäys.

Onnellista minun elämäni olisi tässä maassa ollutkin, ellei minun varteni vähyys olisi saattanut minua kaikenlaisiin sekä naurettaviin että harmillisiin puliin. Kerron tässä muutamia.

Glumdalclitch vei minua usein pienemmässä lippaassa hovin puutarhoihin, piteli minua siellä välisti kämmenellään, vuoroin taas laski maahan. Muistan, kuinka kerran kuningattaren kääpiö, ennenkuin joutui hovista pois, kulki meidän perässämme pitkin puutarhaa. Pikku-muori oli laskenut minut maahan, ja siinä me, kääpiö ja minä, satuimme yhdessä erään hyvin pienen omenapuun, tuommoisen kääpiöpuun, alle. Siinä pääsi minulta väkistenkin semmoinen sanasutkaus, jolla letkautin sekä kääpiön että puun vaivaiskokoa. Sellaisia sanoja näet löytyy heidän kielessään yhtä hyvin kuin meidänkin. Silloin tuo hirtehinen, käyttäen hyödykseen sitä silmänräpäystä, jolloin parhaillani astuskelin omenapuun alla, puistalti äkkiä puuta. Samassa humahti korvieni ohitse kymmenkunta omenaa, suuria kuin oluttynnyri. Minä kyykistyin, mutta samalla iski omena minua niskaan, niin että menin nenälleni. Muuta vahinkoa ei tuosta sentään tullut, ja anteeksi suotiin kepponen kääpiöllekin minun pyynnöstäni, varsinkin kun itse olin antanut kinastukseen aihetta.

Kerran taas oli Glumdalclitch pannut minut nurmikolle ja lähtenyt kotiopettajattarensa kanssa kävelemään kauemmas. Äkkiä tuli raesade, niin ankara, että paiskasi minut maahan, ja siinä nyt rakeet pieksivät minua yli koko ruumiin, niinkuin olisi minua tennis-palloilla pommitettu. Nelin ryömin pääsin vihdoin pensaan alle suojaan, mutta ruumis oli minulla niin ylt'yleensä täynnä pahkoja ja kuhmuja, ett'en kymmeneen päivään kyennyt lähtemään ulos. Eikä tämä ole kumma eikä mikään, sillä koska luonto on laittanut siellä kaikki samassa suhteessa, ovat rakeetkin siellä 1800 kertaa suuremmat kuin Europassa. Ihan minä ne punnitsin ja mittasin.

Oli minulle sattua pahempikin seikka samassa puutarhassa. Pikku-muori oli pannut minut tavalliseen paikkaan, niinkuin välisti pyysin, saadakseni rauhassa mietiskellä kohtaloani. Lipas oli jätetty kotia. Itse hän oli opettajattarensa ja tuttavainsa kanssa mennyt kävelemään puutarhan toiseen päähän, niinkin kauas, ett'ei voinut enää minua nähdä eikä kuulla. Tuleepa tuosta äkkiä puutarhurin valkoinen lintukoira puutarhaan, vainuaa jotain outoa ja rientää suoraa päätä minua kohti. Muitta mutkitta se sieppaa minut niskasta hampaisinsa, kantaa retuuttaa minut isäntänsä luo ja laskee, häntäänsä heilutellen, maahan. Kaikeksi onneksi oli koira niin hyvin opetettu, ett'ei se tehnyt minulle mitään vahinkoa, ei edes repinyt vaatteitakaan. Mutta puutarhuri, joka tunsi minut varsin hyvin ja oli sangen ystävällinen minulle, säikähti pahanpäiväiseksi, otti minut molempiin käsiinsä ja kysyi, kuinka minä jaksan. Minä olin niin hämmästynyt ja hengästyksissäni, ett'en ensi alussa kyennyt sanaakaan sanomaan. Muutaman minutin perästä minä toinnuin taas, ja puutarhuri vei minut Pikku-muorille. Tämä oli sillä välin tullut siihen paikkaan, mihin minä olin jäänyt yksikseni, ja oli hirveästi säikähtänyt, kun ei minua näkynyt eikä kuulunut. Hän antoi puutarhurille ankarat nuhteet koiran tähden, mutta koko asia jätettiin sikseen, eikä hovi saanut koko tapauksesta mitään tietoa. Tyttö pelkäsi näet kuningattaren suuttuvan, enkä minäkään pitänyt mointa sattumaa oikein edullisena maineelleni.

Tämän tapauksen johdosta Glumdalclitch päätti olla enää milloinkaan jättämättä minua yksikseni ulos. Tuota minä olin peljännyt jo aikaa sitten ja senvuoksi salannut häneltä muutamia kolttosia, mitä minulle oli sattunut, yksin ollessani.