Mutta parin vuoden perästä hyvä opettajani kuoli, ja siitä pitäin alkoi ammattini käydä yhä huonommin ja huonommin. Keskusteltuani vaimoni ja muutamain tuttujeni kanssa, päätin jälleen lähteä merille. Niin teinkin. Olin välskärinä kahdellakin laivalla peräkkäin, yhteensä kuusi vuotta, ja ennätin käydä Itä- sekä Länsi-Indiat ja sain koonneeksi hiukan varoja. Joutoaikoina lueskelin vanhoja ja uusia kirjailijoita, minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani. Maissa käytäessä, tarkastelin kansain tapoja ja elämänlaatua ja opiskelin maankieltä, eikä se minulle vaikeata ollutkaan, minulla kun on muisti hyvänpuoleinen.

Viimeinen näistä matkoista kun ei ottanut oikein onnistuakseen, kyllästyin merielämään ja päätin jälleen asettua maalle lääkärin-ammattia harjoittamaan. Kolme vuotta ponnistelin useammissa paikoin, mutta — ei vaan vedellyt. Silloin tarjosi minulle Antelope nimisen laivan kapteeni, William Prichard, edullisen paikan laivallaan, joka oli lähtemässä Etelä-Valtamerelle. Minä suostuin, ja niin lähdettiin kuin lähdettiinkin ulapalle Bristolin satamasta 4:nä toukokuuta 1699.

Matka kävi ensi alussa varsin onnellisesti.

En nyt rupea väsyttämään lukijaa kertomuksilla kaikista matkanvaiheitten yksityiskohdista. Riittänee mainita, että Itä-Indian kohdalla nousi ankara myrsky, joka kiidätti meidät Van Diemenin maan pohjoisrannalle. Ylenmääräisen työn ja huonon ruuan näännyttäminä oli meiltä kuollut kaksitoista laivamiestä, ja hyvin olivat jo heikkoja muutkin. Marraskuun 9:nä — niinä aikoina siis, jolloin sillä puolen maailmaa kesä alkaa tuloansa tehdä — oli tavattoman kova sää. Ei aikaakaan, niin huomattiin puolen kaabelin matkan päässä laivasta kallio, jota kohti kova tuuli meitä ajoi. Tuokion perästä laiva törmäsi kalliota vasten ja särkyi säpäleiksi. Laskettiin vene vesille — meitä oli kuusi miestä — ja koetettiin päästä irti laivasta sekä kalliosta. Soudettiin tuosta minun laskuni mukaan kolme meripeninkulmaa [1 Engl. penink. = 1,6 kilometriä; 1 meri-penink. = 1,85 km], mutta pian olimme liiallisista ponnistuksista niin nääntyneet, ett'emme enää jaksaneet airojakaan liikutella. Jouduimme aaltojen ajeltaviksi, kunnes puolen tunnin perästä äkillinen tuulenpuuska pohjoisesta paiskasi veneen kumoon. Miten toverieni lienee käynyt, en tiedä. Luultavasti he hukkuivat joka mies. Minä puolestani läksin uimaan: viekööt tuuli ja aallot minne vienevätkään. Pohjailin tuon tuostakin, mutta ylen oli vesi syvää. Luulin jo olevani mennyttä miestä, kun äkkiä jalka tapasi pohjan. Samaan aikaan myrskykin koko lailla laimeni. Ranta oli niin laaka, että sain kahlata lähes peninkulman, ennenkuin pääsin kuivalle maalle. Kello oli silloin kahdeksan maissa illalla.

Astuin tuosta sisämaahan päin puolen peninkulman verran, mutta en nähnyt missään asuntoja enkä ihmisiäkään. Lienenkö ollut niin heikko, ett'en niitä huomannut. Väsynyt olin peräti, ja kun ilmakin oli helteinen, alkoi minua kovasti painostaa. Panin pitkäkseni pehmoiselle nurmelle ja nukuin niin sikeään uneen, ett'en muista elämäpäivinäni niin raskaasti maanneeni. Unta vedin luullakseni yhdeksän tuntia yhtämittaa. Herätessäni oli jo täysi päivä. Yritin nousta, mutta eipä onnistunutkaan. Seljälläni siinä loioin ja tunsin, että minulta ovat niin kädet kuin jalatkin kahdelta puolen sidottuina maahan kiinni, pitkä ja paksu tukkani samalla muotoa. Tunsin niinikään, että poikki koko ruumiin, kainalokuopista vyötäisiin saakka, kulkee hienoja lankoja puolelta toiselle. Nähdä en voinut muuta kuin suoraan ylös, ja päivä se alkoi paahtaa ja polttaa silmiä, niin että vihaksi pisti. Ympärilläni kuului sekavaa suhinaa, mutta tukalassa asemassani en voinut nähdä muuta kuin pilvet taivaalla.

Hetken perästä tunsin jonkun elävän olennon liikkuvan nopeasti säärtäni myöten yhä ylemmäs, astuvan rintani päälle ja nousevan vihdoin ihan leukaan saakka. Käänsin silmiäni alaspäin, mikäli laatuun kävi, ja — siinä seisoo rintani päällä ihmis-olento, ei täyttä kuuttakaan tuumaa pitkä, jousi ja nuoli kädessä ja viine seljässä. Kohta senjälkeen tuntui koko joukko muitakin samallaisia olentoja, arviolta noin neljäkymmentä henkeä seuraavan tuota ensimmäistä. Hämmästyksissäni tuosta minä parkasin niin kovaa, että olennot säikähtivät ja juoksivat pakoon jok'ainoa. Muutamat, kuten sittemmin sain kuulla, loukkasivat itsensä pahasti, hypätessään kupeiltani suoraan maahan. Mutta pian he palasivat jälleen, ja muutamat tulivat niinkin lähelle, että näkivät kasvoni kokonaan, ja silloin ne ihmeissään nostivat kätensä ja silmänsä ylös ja huusivat kimakalla, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Muut toistivat moneen kertaan samat sanat. Silloin en vielä niitten merkitystä ymmärtänyt. Asemani oli ylen hankala, arvaahan sen. Minä rupesin riuhtomaan itseäni irti, ja sain viimein vapaaksi vasemman käteni, nostin sen ylös ja huomasin nyt, millä tavoin minut oli kytketty: maahan oli lyöty paaluja, joihin raajojeni ja ruumiini ympäri kiedotut köydet oli kiinnitetty. Samassa nykäisin lujasti päätäni oikealle ja, vaikka se teki hyvinkin kipeätä, sain sen verran tukkaani irti maasta, että pääsin kääntämään päätäni edes paria tuumaa. Koetin siepata jonkun noita olennoita käteeni, mutta ne juoksivat minun päältäni vielä kerran tiehensä. Silloin he päästivät hirmuisen kimakan piipityksen, ja sen perästä kuulin jonkun heistä huutavan lujaa: Tolgo phonac, ja samassa tunsin satakunnan nuolta sattuvan vasempaan käteeni, ja nekös pistivät kuin neulat. Senjälkeen ammuttiin toinen laukaus ilmaan, siihen tapaan kuin meillä Europassa ammutaan pommeja. Muutamat nuolista putosivat kaiketikin ruumiilleni, vaikk'en sitä tuntenutkaan, muutamat tulivat kasvoilleni, joitten suojaksi minä olin nostanut vasemman käteni.

Tämän nuolisateen mentyä ohitse, pääsi minulta harmin ja tuskan huuto. Koetin taas riuhtaista itseäni irti, mutta silloin tuiskahti ilmaan uusi, entistä taajempi laukaus. Muutamat koettivat keihäillään pistää minua kylkeen, mutta minulla oli kaikeksi onneksi ylläni paksusta puhvelinnahasta tehty jakku, jota keihäs ei pystynyt lävistämään. Huomasin nyt viisaimmaksi olla ihan hiljaa hamaan yöhön asti. Vasen käteni kun on jo vapaa, näin arvelin itsekseni, niin saanhan yön aikana itseni ihan irti. Mitä taas asukkaisin tulee, niin tottahan minussa on miestä käymään kaikkia heidän armeijoitansa vastaan, jos heillä sotaväki on samaa mittaa ja kuosia kuin nämä tässä.

Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.

Huomattuaan minun pysyvän aivan asemillani, eivät pikku miehet enää lauaisseetkaan nuoliaan minuun. Mutta hälinästä päättäen heidän lukunsa kasvamistaan kasvoi. Parin sylen päässä minusta, oikean korvani kohdalla, kuulin tunnin verran omituista nakutusta ja kalkutusta. Käänsin, päätäni sinne käsin, mikäli nuorilta ja paaluilta laatuun kävi, ja huomasin noin puolitoista jalkaa korkean lavan, johon johtivat kahdet kolmet tikapuut, ja jossa seisoi neljä henkeä. Tältä lavalta muuan mies, nähtävästi ylhäinen henkilö, piti minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Niin, jäi sanomatta, että ennenkuin tämä korkea virkamies aloitti puheensa, hän huusi kovalla äänellä kolmeen kertaan: Langro dehul san. (Nämä sanat, niinkuin entisetkin, tulkittiin minulle myöhemmin.) Puheen jälkeen keräytyi heti puolisataa miestä minun ympärilleni leikkaamaan poikki siteitä vasemmalta puolen päätäni. Siten pääsin vapaasti katselemaan kummallekin puolen ja sain nähdä puhujan. Mies näkyi olevan keski-ijissä ja solakampi kolmea seuralaistaan. Yksi niistä oli paashi, joka kantoi puhujan lievettä ja oli hiukan pitempi minun keskisormeani. Toiset kaksi seisoivat kahden puolen puhujaa, tuota korkeata herraa, tukien häntä. Hän esiintyi kuin tottunut puhuja konsanaankin, ja äänenpainosta sekä käsien liikkeistä minä arvasin, milloin hän uhkaili, milloin lupaili, milloin lausui sääliä, milloin suosiota. Minä vastasin moniaalla sanalla, mutta täynnä nöyryyttä, sekä vasen käsi että silmät ylös aurinkoa kohti, ikäänkuin kutsuen sitä vieraaksi mieheksi.

Koska nyt nälkäkin alkoi vaivata minua aika lailla — viimeksihän minä olin maistanut muutaman murenan pari tuntia ennen laivasta lähtöä, — niin kävi luonnon vaatimus minussa niin valtavaksi, ett'en malttanut olla sitä osoittamatta. Arvatenkin vastoin kaikkea säädyllisyyttä minä pistin monta kertaa sormen suuhuni, tietää antaakseni hänelle, että minä tahdon ruokaa. Hurgo (se oli tuon korkean herran nimi, niinkuin sittemmin sain tietää,) käsitti minun merkkini vallan hyvin. Hän astui lavalta alas ja käski nostaa useampia tikapuita kummallekin puolen minua. Satakunta miestä nousi niitä myöten minun päälleni, astuen minun suuni eteen, käsissään korit täynnä lihaa, jotka keisari oli lähettänyt, heti ensimmäiset viestit minusta saatuansa. Siinä oli monenkin eläimen lihaa, sen huomasin, mutta en osannut niitä mausta erottaa. Hyvin ne oli keitetty ja paistettu ne palaset, mutta pieniä olivat kuin sirkan siivet. Pistin niitä suuhuni pari kolme yht'aikaa ja samoin kolme pyssynluodin kokoista leipää kerrassaan. Lisää he kantoivat, minkä ennättivät, kummastellen ja ihmetellen senkin tuhannella tavalla minun kokoani ja ruokahaluani. Ilmoitin heille sitten muilla merkeillä, että minua janottaa. Ruuan menekistä päättäen he arvasivat, ett'ei minulle vähät juomatkaan riitä, ja niinpä he, älykästä väkeä kun olivat, toivat varsin vikkelään kaikkein suurimman viinitynnyrinsä, vierittivät sen kämmenelleni ja puhkaisivat pohjan. Minä join sen yhdellä kulauksella, eikä kummakaan, siinä kun ei ollut kuin puoli pinttiä [1/4 litraa]. Se oli kuin hienoa burgundilaista, mutta paljoa miellyttävämpää. Tuotiin tuosta toinenkin tynnyri, jonka minä tyhjensin samalla tapaa ja viittasin, että sopisi tuoda enemmänkin, mutta, ei ollut enää.