Nämä ihmeet suoritettuani, he ihan riemusta ulvahtivat ja rupesivat tanssimaan minun rintani päällä, toistaen tuon tuostakin noita ensimmäisiä sanojansa: Hekinah degul. Sitten he antoivat minulle merkkejä, että viskaisin viinitynnyrit maahan, huudettuaan sitä ennen kumminkin: Borak mivola, siten varoittaen lähellä olevia väistymään kauemmas. Ja kun tynnyrit lensivät ilmaan, silloinkos he yhdestä suusta taas huutamaan; Hekinah degul!
Täytyy tunnustaani, että peukalomiesten marssiessa milloin puolelta, milloin toiselta minun rintani päällä ja vatsallani, minun kovasti teki mieleni siepata heitä neljä, viisikymmentä kappaletta kouraani ja paiskata ne maahan. Mutta kun ajattelin, mitä kaikkea jo olin saanut kärsiä, ja että heissä on miestä tekemään minulle paljoa enemmänkin pahaa, ja kun otin lukuun, että olin antanut heille kunniasanani, sillä semmoiseksihan olin käsittänyt alistuvaisen käytökseni, niin luovuin moisista aikeista. Ja, sitä paitsi, olihan minulla jo vieraanvaraisuudenkin lakien nojalla velvollisuuksia tätä kansaa kohtaan, joka oli osoittanut minulle niin paljon auliutta. Ja ihmeellistä kerrassaan oli näitten peukalomiesten rohkeus: tuossa he kävellä tepastelevat minun päälläni, vaikka toinen käsi minulla on ihan vapaana, eivätkä edes vavahtelekaan, nähdessään minunmoistani jättiläistä. Jonkun ajan perästä, kun huomasivat, ett'en minä enää pyydä mitään lisää, ilmestyi eteeni eräs korkean-arvoinen henkilö hänen keisarillisen majesteetinsa nimessä. Hänen ylhäisyytensä kiipesi oikealle polvelleni ja astui reittä myöten ylös aivan kasvojeni kohdalle, kymmenkunta seuralaista mukanaan. Hän näytti minulle keisarillisella sinetillä varustetun valtakirjansa ja puhui minulle kymmenisen minuttia vakavalla arvokkaisuudella, mutta ilman kiivautta. Puhuessaan hän tuon tuostakin viittasi eteenpäin, missä, kuten sittemmin huomasin, oli pääkaupunki noin puolen peninkulman päässä. Hänen majesteetinsa oli neuvoskuntansa kanssa päättänyt kuljetuttaa minut sinne. Minä vastasin ensin moniaalla sanalla, mutta kun ei siitä ollut tolkkua, panin oikean käden vasempaani — sitä tehdessä piti varoa, ett'ei loukkaisi hänen ylhäisyyttänsä seuralaisineen — ja sitten päähäni ja ruumiilleni. Se oli niin paljo kuin: päästäkäät minut irti. Hän näytti ymmärtävän minun tarkoitukseni, sillä hän puisteli epäävästi päätään ja viittasi minulle, että minut viedään vankina kaupunkiin. Samalla hän kumminkin osoitti, ett'ei minulta pidä puuttuman ruokaa eikä juomaa eikä hyvää kohtelua.
Vielä kerran koetin riuhtaista itseni irti, mutta samassa tunsin taas heidän nuoltensa pistoksia kasvoissani ja käsissäni. Kädet olivat jo ennestäänkin rakkoja täynnä, muutamissa niistä nuoletkin vielä jäljellä. Huomatessani vihollisteni luvunkin yhä kasvamistaan kasvaneen, viittasin heille vihdoin: tehkäät muka minun kanssani, minkä hyväksi näette. Hänen ylhäisyytensä meni silloin seuralaisineen tiehensä, kumarrettuaan vallan kohteliaasti, kasvoilla tyytyväisyys ja mielihyvä. Samassa kajahti yleinen huuto, jossa taaskin usein toistettiin sanoja Peplom selan, ja kohta tuli suuri väenpaljous päästämään siteitä irti vasemmalta puolelta, niin että pääsin kääntymään oikealle kyljelleni. Sitä ennen he olivat voidelleet kasvoni ja käteni jollain hyvänhajuisella voiteella, joka vähässä ajassa poisti nuolenhaavain kirvellyksen. Tuntui taas varsin hyvältä olla, ja koska olin kyllikseni syönyt ja juonut, niin alkoi unikin painostaa. Pian nukuin ja makasin, kuten minulle perästä kerrottiin, kahdeksan tuntia yhtäpäätä. Eikä se kumma ollutkaan, sillä lääkärit olivat, hänen majesteetinsa käskystä, sekottaneet unijuomaa viiniini.
Niinkuin näkyy, oli keisari saanut sanan heti kuin minut oli löydetty rannalta makaamasta. Hänen päätöksensä mukaan oli minut kytketty maahan makaavassa asennossa yön aikana ja tuotu minulle ruokaa ja juomaa. Hänen päätöksensä mukaan oli myös rakennettu erityinen kone, jolla minut oli vietävä pääkaupunkiin.
Moinen päätös näyttänee kukaties uhkarohkealta ja vaaralliseltakin, enkä luulisi europpalaisen ruhtinaan milloinkaan sellaisiin keinoihin ryhtyvän. Minun mielestäni se kumminkin oli varsin älykäs ja ylevämielinen päätös. Ajatellaanpas, että nuo peukalomiehet olisivat päättäneet tappaa minut keihäillään ja nuolillaan minun maatessani, — minähän olisin herännyt ihan ensimmäisestä pistoksesta ja raivoissani repinyt siteeni rikki. Silloin ei heistä olisi ollut minun vastustajikseni; armotta olisin nutistanut heidät joka miehen.
Senpuoleinen kansa on erittäin taitava matemaatikassa ja varsin näppärä koneita rakentamaan, ja siinä heitä kannattelee ja innostuttaa keisari, kuuluisa opinmiesten suojelija. Tällä ruhtinaalla on monenlaisia, pyörillä liikkuvia koneita, joilla hän kuljetuttaa rakennushirsiä ja muita jykeviä esineitä. Suurimmat sotalaivansa hän rakennuttaa saloilla ja tuottaa sitten nämä, usein yhdeksänkin jalkaa pitkät alukset, mainituilla masinoilla mereen, jonne on kolme-, vieläpä neljäsataa yardia [yardi = 91 centimetriä]. Viisisataa kirvesmiestä ja insinööriä oli lähetetty nyt panemaan kuntoon kaikkein suurin kone. Se oli puinen lava, kolmea tuumaa korkealla maasta, noin seitsemää jalkaa pitkä ja neljää leveä, kaksikolmatta pyörää alla. Äsken kuulemani riemuhuudot tulivat siitä, että kone oli saapunut paikalle. Se kuului lähteneen liikkeelle jo neljä tuntia sen perästä kuin olin maihin tullut ja sijoitettiin nyt minun viereeni. Pahin pula oli saada minut kohotetuksi ylös ja lasketuksi näitten ajopelien päälle. Sitä varten lyötiin kahdeksankymmentä jalan pituista paalua maahan. Niitten yli kulki väkipyöriä myöten lujat, purjelangan paksuiset köydet, joitten toinen pää sidottiin niskani, kätteni, jalkojeni ja runkoni ympäri. Yhdeksänsataa lujinta miestä pantiin sitten vetämään köysien irtonaisesta päästä, eikä kulunut täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo saivat minut nostetuksi lavalle ja sidotuksi siihen kiinni. Kaikki tämä tapahtui minun maatessani. Perästäpäin vasta sain kuulla nuo erikoisseikat. Sitten valjastettiin 1500 keisarin vahvinta hevosta eteen, puoliviidettä tuumaa kukin sävän kohdalta, ja niin lähdettiin viemään minua pääkaupunkiin.
Neljä tuntia siitä lukien kuin matkalle oli lähdetty, minä heräsin vallan hassunkuriseen kohtaukseen. Hevoset oli pysäytetty, sillä koneessa oli jotain joutunut epäkuntoon, ja silloin oli pari kolme uteliasta nuorta miestä tahtonut kurkistaa, miltä minä maatessani näytän. He olivat kiivenneet lavalle ja siitä hiljalleen leukani alle. Yksi heistä, muuan kaartin-upseeri, oli silloin pistänyt jousikeihäänsä hyvän matkaa vasempaan sieraimeeni. Se kutkutti siellä kuin oljenkorsi, ja seuraus oli se, että minä aivastin ankarasti. Silloin he tiehensä joka mies, ja vasta kolme viikkoa jälkeenpäin minä sain tietää, mistä syystä minä niin äkkiä olin herännyt.
Matkaa katkaistiin sitten jommoinenkin taival, kunnes pysäyttiin yöksi. Viisisataa kaartilaista asetettiin kummallekin puolen minua vartijoiksi. Toinen puoli piti tulisoihtuja kädessään, toinen oli varustettu nuolilla ja jousilla, valmiina ampumaan, jos vaan yrittäisin kohota. Aamulla, auringon noustua, jatkettiin matkaa jälleen ja oltiin puolenpäivän tienoissa parinsadan yardin päässä kaupungin portista.
Keisari tuli koko hoviväkensä kanssa meitä vastaan, mutta korkeat virkamiehet eivät kumminkaan millään muotoa sallineet hänen majesteetinsa astua minun päälleni ja siten panna henkeänsä vaaroille alttiiksi.
Ajopelit olivat pysähtyneet erään ikivanhan temppelin kohdalle, joka oli suurin koko valtakunnassa. Muutamia vuosia sitten oli tässä temppelissä tehty luonnoton murha, ja siitä syystä se oli kansan mielestä kokonaan saastutettu. Kaikki pyhät kalut ja koristukset oli viety siitä pois, ja itse temppeliä käytettiin nyt jokapäiväisen elämän tarpeisin. Tässä temppelissä oli nyt minun määrä asua. Pohjoispuolinen ovi oli neljää jalkaa korkea ja kahta leveä: siitähän minä mahdun konttaamaan sisään ja ulos. Kahden puolen ovea oli ikkuna, ei täyttä kuuttakaan tuumaa maasta. Vasemmanpuoliseen takoivat kuninkaan sepät 91 kahletta, sellaisia kuin Europassa naisten kellonkäädyt, ja ne kiinnitettiin minun vasempaan jalkaani 36 lukolla. Vastapäätä temppeliä, kahdenkymmenen jalan päässä, toisella puolen vallantietä oli torni, vähintänsä neljää jalkaa korkea. Sinne nyt nousi keisari muutamain korkeitten hoviherrainsa kanssa katselemaan minua. Niin minulle kerrottiin, sillä itsehän en voinut heitä nähdä. Samaa tarkoitusta varten kuuluu kaupungista saapuneen noin satatuhatta henkeä, ja luulenpa, että toistakymmentä tuhatta, vartijain kiellosta huolimatta, kiipesi tikapuita myöten minun päälleni. Pian kumminkin julistettiin proklamationi, joka moiset yritykset kielsi hengenrangaistuksen uhalla.