Kuninkaan ja kuningattaren mukana valtakunnan rajamaihin. — Lähtö maasta varsin merkillisellä tavalla.
Alati asui minun sisimmissäni se varma tieto, että vielä minä täältä kerran pääsen pois, vaikk'en ensinkään tiennyt, miten, enkä osannut rakentaa suunnitelmaa, jolla olisi edes hiukankaan onnistumisen mahdollisuutta. Laiva, jossa olin tullut Brobdingnagin läheisyyteen, oli ensimmäinen, mikä milloinkaan oli näitä rantoja lähestynyt, ja nyt oli kuninkaalta käynyt käsky sellainen, että jos milloin vielä toinen laiva näihin seutuihin saapuu, on se vedettävä rantaan ja laivaväki kannettava koreissa Lorbrulgrudiin. Hyvinhän minua täällä kohdeltiin, olinhan kuninkaan sekä kuningattaren suosikki ja koko hovin ihastuksen esine, mutta sittenkin oli minun asemani sellainen, että se loukkasi ihmis-arvoa. En saattanut milloinkaan unohtaa kotiin jääneitä omaisiani. Mieleni paloi päästä samankaltaisteni pariin, kävellä kaduilla ja kedoilla, tarvitsematta peljätä, että joku tallaa minut kuolijaksi kuin minkä sammakon tai koiranpennun.
Mutta vapauteni hetki löi pikemmin kuin olin luullunkaan ja varsin omituisella tavalla. Kerron tässä koko jutun juurta jaksain.
Olin nyt ollut kaksi vuotta tässä maassa. Kolmatta alkaessani läksin Glumdalclitchin kanssa seuraamaan kuningasta ja kuningatarta matkalle valtakunnan eteläosiin. Minua kuljetettiin matkalippaassa, joka, kuten jo olen kertonut, oli 12 jalkaa avara. Minun määräyksestäni oli lakeen neljästä kolkasta kiinnitetty rippumatto, jott'ei tärinä tuntuisi niin kovalta, ollessani palvelijan edessä hevosen seljässä. Tässä matossa minä usein nukuinkin matkalla. Kattoon olin puusepällä teettänyt tuulottamista varten neliöjalan suuruisen aukon, hiukan syrjään rippumaton keskikohdasta. Aukon sulkuna oli raiteissa liikkuva kansi.
Matkan perille päästyämme, suvaitsi kuningas viipyä muutamia päiviä kuninkaallisessa palatsissa Flanflasnicin kaupungissa, joka oli 18 peninkulman päässä merenrannasta. Glumdalclitch ja minä olimme kovin väsyneitä, minä hiukan vilustunutkin, mutta tyttö parka niin huonovointinen, ett'ei päässyt ulos ensinkään. Kovin teki mieleni nähdä valtamerta: siinähän minun pelastukseni tie, jos se milloinkaan minulle auennee. Olin voivinani huonommin kuin voinkaan ja pyysin päästä rannalle hengittämään meren raitista ilmaa. Seurakseni ehdotin erään hovipojan, johon olin kiintynyt ja johon osasin luottaa. En unohda milloinkaan, kuinka vastenmielisesti Pikku-muori suostui tuohon matkaan, ja kuinka tarkasti hän neuvoi hovipoikaa pitämään minusta hellää huolta. Ja itkuun tillahti kuin tillahtikin tyttö raukka, ikäänkuin aavistaen, mitä tapahtuva oli.
Hovipoika vei minut lippaassani puolen tunnin matkan päähän kalliolle meren rannalla. Siellä käskin hänen laskemaan minut maahan, avasin akkunan ja katselin kaihomielin merelle. Minua rupesi taas panemaan pahasti, jonka vuoksi sanoin hovipojalle aikovani hiukan nukahtaa rippumatossa, se kun kaiketi tekee minun hyvää. Menin sitten sisään, ja poika sulki akkunan, jott'ei tulisi vetoa. Pian olinkin vaipunut uneen. Luultavasti kävi nyt niin, että poika, huomattuaan minun nukkuneen ja ajatellen, ett'eihän tässä mitään vaaraa ole peljättävissä, läksi hakemaan kallioitten koloista linnunmunia. Ennen nukkumistani huomasin näet hänen samoilevan rantoja pitkin ja kumartuvan pari kertaa jotain ottamaan.
Oli miten oli, äkkiä minä heräsin siihen, että lipasta kovasti nyäistiin ylöspäin katon harjassa olevasta renkaasta. Tunsin lippaani kohoavan ylä-ilmoihin ja äkkiä lähtevän kiitämään hirveätä vauhtia eteenpäin. Ensi nykäys oli vähällä viskata minut rippumatosta lattialle, mutta sitten tuntui liike varsin mukavalta. Huusin monta kertaa minkä suinkin jaksoin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vilkaisin ulos akkunoista, mutta ei näkynyt muuta kuin pilviä ja niitten välissä taivaan kantta. Pääni päältä kuulin ääntä, niinkuin siipien suhinaa, ja silloin vasta alkoi tilani minulle selvitä: kotka oli nokallaan tarttunut renkaasen ja kiidättää nyt lipasta korkeuteen. Sieltä se sen pian pudottaa kallioihin, niinkuin kilpikonnan kuorinensa, ja syödä raastaa suuhunsa minun ruumiini. Kotkalla on näet niin tarkka hajuaisti, että se vainuaa saaliinsa pitkäin matkain päästä, vaikka se olisi paremmassakin piilossa kuin minä parin tuuman paksuisten lautain takana.
Tuokion perästä kasvoi pauhina ja siipien humina entistä kovemmaksi, lipastani alkoi heitellä puoleen ja toiseen, niinkuin tuuliviiriä rajusäällä. Samalla kuului kotka saavan iskuja ja läimäyksiä (kotka se näet ihan varmaan oli, joka piteli lipastani nokassaan), ja kohta sen jälkeen minä äkkiä tunsin lähteväni putoamaan pystysuoraan alas. Sitä menoa kesti noin minutin verran, mutta vauhti oli niin huimaa, että oli vähällä salvata minulta hengen. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskaukseen, joka kajahti korvissani ankarammalta kuin Niagaran pauhina. Seuraavan minutin ajan olin pilkko pimeässä, mutta sitten kohosi lipas niin korkealle, että akkunoista alkoi näkyä valoa. Huomasin pudonneeni mereen.
Ruumiini paino, lippaan sisältämät tavarat ja leveät raudat kaikissa neljässä nurkassa sekä pohjalla tekivät sen, että lipas istui vedessä neljä jalkaa. Luulin silloin, niinkuin nytkin, että pari kolme muuta kotkaa oli hyökännyt sen linnun kimppuun, jolla oli lipas nokassa, ja koettanut päästä saaliista osallisiksi. Silloin oli ensimmäisen linnun täytynyt ruveta puolustamaan itseänsä, ja siinä mellakassa oli lipas kirvonnut nokasta irti. Raudoitetun pohjan vaikutuksesta oli lipas pudonnut ylössuin eikä mennyt halki, paiskautuessaan vettä vastaan. Kaikki liitteet olivat hyvin lujat, ja kun ei ovikaan ollut saranoilla liikkuva, vaan raiteissa kulkeva, kuten akkunatkin, niin ei vettä tullut huoneeseni kuin peräti vähän. Suurella vaivalla pääsin alas rippumatosta, vedettyäni katossa ensin syrjään jo ennen mainitun siirrettävän luukun, sillä ilma lippaassa alkoi jo käydä niin ummehtuneeksi, että olin vähällä tukehtua.
Jo siinä silloin yhdenkin kerran toivoin pääseväni jälleen rakkaan Pikku-muorini luokse, josta yhden ainoan tunnin kuluessa olin joutunut niin kauaksi! Täytyy sanoani, että kesken omaa kovaa kohtaloani surkuttelin Pikku-muori raukkaa, hänen tuskaansa minun katoamiseni tähden ja kuningattaren suuttumusta. Pikku-muori parka menettää nyt kuningattaren suosion ja sen kautta onnensakin.