Tuskin on monikaan matkustaja ollut niin tukalassa tilassa kuin minä. Odotin vaan, milloin lippaani särkyy palasiksi taikka ensimmäinen tuulenpuuska tai aalto kaataa sen kumoon. Jos olisi yksikin ruutu mennyt rikki, olisin ehdottomasti ollut kuoleman oma. Huomasin kyllä vettä tirsuvan muutamista halkeamista, mutta ne kun eivät olleet suuria, koetin ne täppiä niin hyvin kuin osasin. En jaksanut nostaa irti lippaan kattoa, niinkuin muulloin, enkä päästä istumaan ylälaidalle, missä olisi edes ollut helpompi tulla toimeen kuin tässä — en mä paremmin sano — vankikopissa. Mutta — ajattelin sitten, — vaikka tässä vielä ehjänä säilyisikin päivän tai pari, niin vilu ja nälkähän minusta sitten kumminkin lopun tekee! Neljä pitkää tuntia kesti tätä tällaista tilaa, ja jo minä toivoin, että viimeinen hetkeni pian löisi.

Olen jo ennen maininnut, että lippaan takaseinässä oli kaksi ripaa, joitten läpi oli pujotettu nahkainen hihna palvelijan sitoa vyötäisiinsä kiinni, noustessaan minun kanssani ratsaille. Nyt tässä epätoivoisessa tilassani kuulin tai olin kuulevinani jotain kahinaa ripain puolella, ja heti senjälkeen tuntui kuin lipasta vedettäisiin tai hinattaisiin pitkin merenpintaa, sillä se heilahti silloin tällöin niin, että vesi nousi aina akkunoihin asti, pimittäen koko tupani. Rupesin jo hieman toivomaan pelastusta, vaikk'en osannut aavistaakaan, mitenkä se olisi mahdollista. Rohkaisin mieleni, ruuvasin lattiasta irti toisen tuolin ja kiinnitin sen niin hyvin kuin laatuun kävi kattoluukun kohdalle, nousin sitten tuolille, kohotin pääni aukkoa kohti ja aloin huutaa apua täyttä kulkkua ja kaikilla kielillä, mitä suinkin osasin. Sidoin sitten nenäliinan kepin nenään, pistin sen aukosta ulos ja heilutin jonkun aikaa, siinä toivossa, että, jos vene tai laiva on lähellä, merimiehet huomaavat jonkun poloisen olevan lippaan sisässä.

Turhia puuhia! Lipas tuntui yhä vaan liikkuvan eteenpäin. Kului tunti, vieläpä toistakin, niin jo kolahti lippaan takasivu jotain kovaa vasten, kallioon kaiketikin, sillä täräys oli tavallista ankarampi. Kohta senjälkeen kuului katon puolelta sellaista kitinää, mikä syntyy köyden kulkiessa renkaan läpi. Tunsin samalla kohoavani neljättä jalkaa entistä korkeammalle. Pistin jälleen nenäliinan ulos aukosta ja huusin, kunnes minulta ääni meni melkein käheäksi. Vastaukseksi siihen kajahti kolme halloota, ja tämä synnytti minussa sellaisen riemun, ett'ei sitä voi käsittää muu kuin se, ken itse on sellaista kokenut. Senjälkeen kuului askeleita katolla, ja joku huusi aukosta sisään selvällä englannin kielellä: "jos siellä ketä on, niin vastatkoon!" Minä vastasin, että täällä on Englantilainen, jonka kova onni on pannut sellaiseen pulmaan, ett'ei ihminen moisessa vielä milloinkaan ole ollut, ja pyysin mitä hartaimmin ja hellimmin päästä tästä vankikopista ulos. Ääni vastasi, että minä olen pelastettu, sillä lipas on nyt laivassa kiinni; kirvesmies tulee pian sahaamaan katon-aukkoa suuremmaksi, jotta pääsen ulos. Minä sanoin, että sehän on tarpeetonta ja turhaa ajanhukkaa vaan; eihän tässä muuta tarvitse. kuin että joku merimiehistä pistää sormen renkaasen ja nostaa lippaan laivan kannelle ja siitä kapteenin kajuttaan. Tuollaista kummallista puhetta kuullessaan, muutamat kaiketi luulivat minua hulluksi, toiset nauroivat; ei näet vielä ollut iskenyt mieleenikään, että olin joutunut samallaisteni ja yhdenkokoisteni seuraan. Kirvesmies tuli, sahasi aukon noin neljää jalkaa avaraksi ja laski lippaasen tikapuut, joita myöten minä nousin ulos. Siitä minut sitten peräti voipuneena nostettiin laivan kannelle.

Merimiehet olivat hämmästyksissään, ja siinäkös minulle nyt sateli kysymyksiä! Mutta ei ollut minulla halua ruveta vastailemaan. Minäkin olin hämmästynyt, nähdessäni edessäni niin monta kääpiötä, sillä sellaisilta he minusta näyttivät, minusta, jonka silmät niin kauan aikaa olivat tottuneet katselemaan pelkkiä jättiläisiä. Mutta kapteeni, mr Thomas Wilcocks, Shropshiren uljaita miehiä, huomasi minun olevan pyörtymäisilläni ja vei minut kajuttaansa. Siellä hän antoi minulle vahvistavaa ja pani minut omaan vuoteesensa lepäämään. Ja hyvin minä jo levon tarpeessa olinkin.

Ennenkuin nukuin, huomautin kapteenille, että minulla on lippaassa yhtä ja toista arvokasta, jota ei pitäisi hukata: siellä soma riippumatto, hyvä telttavuode, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi; sitä paitsi on lipas sisästä ylt'yleensä verhottu pumpulilla ja silkkikankaalla. Jos kapteeni, sanoin minä, käskee jonkun matrossin kantamaan sen tänne kajuttaan, niin minä kapteenin nähden avaan lippaan ja näytän tavarani. Näitä mielettömiä puheita kuullessaan, kapteeni tietenkin piti minua rutihulluna, mutta lupasi — minua rauhoittaakseen kaiketi — täyttää minun pyyntöni. Hän meni kannelle ja lähetti muutamia merimiehiä minun lippaaseni, josta he, kuten perästäpäin sain tietää, ottivat kaikki tavarani ja irroittivat seinäverhot. Merimiehet kun eivät huomanneet huonekalujen olevan kiinniruuvatuita lattiaan, kiskoivat ne väkivoimalla irti ja siten tärvelivät ne koko lailla. Muutamia lautoja he niinikään irroittivat seinistä laivan tarpeiksi ja vihdoin, otettuaan kaikki, mikä heitä miellytti, upottivat lippaan rungon mereen. Pian se upposikin, siihen kun oli lyöty jo niin monta aukkoa. Hyvä oli, ett'ei minun tarvinnut olla näkemässä tuota hävitystä.

YHDEKSÄS LUKU

Kapteenin epäluulot, jotka kumminkin haihtuvat. — Kotimatka. — Tulo kotiin.

Makasin muutamia tunteja, mutta yhtämittaa näin unta siitä seudusta, missä olin ollut, ja niistä vaaroista, joista olin päässyt. Herättyäni tunsin olevani virkistynyt. Kello oli silloin kahdeksan maissa iltaa. Kapteeni arvasi minun jo liiankin kauan paastonneen ja käski panna illallista pöytään. Hän kohteli minua varsin ystävällisesti, huomattuaan, ett'ei katseessani ole mitään outoa eikä puheessanikaan mitään nurinpäistä. Jäätyämme kahden kesken, hän tiedusteli, missä kaikissa paikoin minä olin matkustellut, ja millä tapaa joutunut tuuliajolle tuossa suunnattomassa arkussa. Itse hän kertoi minulle seuraavaa:

Kello kahdentoista paikoilla päivällä hän oli huomannut arkun kiikarillansa ja luullut sitä ensin alukseksi. Silloin hän päätti laskea sitä kohti, se kun ei ollut kovinkaan syrjässä hänen kurssistaan, toivoen samalla saavansa ostaa laivakorppuja, omat kun jo alkoivat olla vähissä. Lähemmäs tultuaan ja huomattuaan erehtyneensä, hän lähetti miehiä sluupissa katsomaan, mikä esine se siinä merenpinnalla kelluu, mutta miehet palasivat säikäyksissään takaisin, kertoen nähneensä tuvan uiskentelevan vedessä. Kapteeni nauroi miestensä mielettömyyttä ja astui itse sluupiin, käskien miesten ottamaan mukaansa lujan köyden. Ilma kun oli tyyni, soutivat he useampia kertoja arkun ympäri ja huomasivat akkunat ristikoineen ja sitten kaksi ripaa ehjässä seinässä. Kapteenin käskystä solmittiin köysi toiseen ripaan ja lähdettiin hinaamaan arkkua laivalle päin. (Arkuksi hän vaan yhä sanoi minun tupaani.) Sinne tultua kiinnitettiin toinen köysi lippaan katossa olevaan renkaasen ja ruvettiin väkipyörillä hinaamaan lipasta ylös, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä, ei sitä sittenkään saatu nousemaan kuin pari kolme jalkaa. Silloin he näkivät nenäliinan pistävän aukosta esille ja päättivät jonkun poloisen olevan arkun sisässä.

Minä kysäisin kapteenilta, oliko hän tai hänen väkensä huomannut mitään suunnattoman suuria lintuja ilmassa siihen aikaan kuin lipas oli tullut näkyviin. Hän vastasi keskustelleensa minun maatessani tästä omituisesta löydöstä laivaväkensä kanssa, ja silloin joku matrosseista oli kertonut nähneensä kolme kotkaa pohjoisessa, mainitsematta niitten olleen tavallista suurempaa kokoa. Mitäpäs se matrossi niin pitkältä matkalta osasi erottaa, kuinka suuria linnut todellakin olivat! Siksipä ei kapteenikaan minun kysymystäni oikein ymmärtänyt. Kysyin sitten, kuinka kaukana kapteeni luulee meidän nyt olevan rannasta. Tarkkain laskujen mukaan, vastasi hän, vähintäkin sata meripeninkulmaa. Minä sanoin tuohon, että kapteeni on erehtynyt ainakin toisen puolen, sillä minähän olin pudonnut mereen korkeintaan kaksi tuntia senjälkeen, kuin olin lähtenyt rannasta.