Kapteeni luuli minulta pään menneen taaskin pyörälle. Sinnepäin hän ainakin viittasi, käskien minun mennä minulle varustettuun kajuttaan ja panna maata. Minä sen sijaan sanoin päässeeni hänen hyvän kohtelunsa ja kestityksensä kautta jälleen entisiin voimiini ja olevani niin täydessä järjessä kuin koskaan. Silloin hän kävi vakavaksi ja kysyi minulta suoraan, eiköhän vaan asianlaita ole niin, että minä olen tehnyt jonkun julman rikoksen, josta maan ruhtinas on tuominnut minut arkkuun pantavaksi ja mereen heitettäväksi, nälkään ja janoon kuolemaan, niinkuin suurille pahantekijöille välisti on tehty, ja eiköhän vaan tieto tuosta kauheasta rikoksesta ole järkeäni himmentänyt. Paha hänen on mielensä, sanoi hän, että on tullut ottaneeksi laivaansa sellaisen miehen, mutta kunniasanallaan hän kumminkin vakuutti laskevansa minut maihin ensimmäisessä satamassa. Hänen epäluulonsa, lisäsi hän, ovat saaneet vahvistusta muutamista sekavista sanoista, joita olin ensi alussa puhunut merimiehille ja sittemmin hänelle itselleen, kuin myös oudoista katseistani ja käytöksestäni illallisella.
Minä pyysin häntä kuuntelemaan kärsivällisesti minun historiaani ja kerroinkin sen hänelle totuuden mukaan siitä hetkestä ruveten kuin Englannista läksin, siihen saakka kuin he olivat minut löytäneet. Ja koska totuus aina vaikuttaa järkeviin ihmisiin, niin tämäkin kunnon mies, älykäs ja hiukan oppinutkin, oli ennen pitkää vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja sanojeni totuudesta. Varmemmaksi vakuudeksi puheitteni todenperäisyydestä minä käskin tuoda sisään kaappini, jonka avain oli minulla taskussa. Avasin sen ja rupesin näyttelemään hänelle kaikellaisia merkillisiä esineitä siitä maasta, josta niin omituisella tavalla olin päässyt pakoon. Siinä oli ensinnäkin kampa, jonka olin tehnyt kuninkaan partakarvoista, ja toinen kampa samasta aineesta, mutta selkänä leikkele kuninkaan peukalon kynnestä. Edelleen oli siinä nuppi- ja silmineuloja, pienimmät jalan, pisimmät puolen yardin pituisia; neljä ampiaisen pistintä, pituudelleen kuin parin tuuman naulat; muutama sykermä kuningattaren hivuksia; kultasormus, jonka kuningatar eräänä päivänä mitä suloisimmalla ystävällisyydellä oli ottanut sakarisormestaan ja pannut minulle pään ylitse kaulaan. Minä pyysin saada tarjota tämän sormuksen kapteenille, kiitollisuuden osoitukseksi hänen ystävällisyydestään, mutta hän kieltäytyi vastaan-ottamasta sitä. Pyysin hänen vihdoin katsomaan housujani, jotka oli tehty hiirennahoista.
En saanut kapteenia vastaan-ottamaan mitään muuta esinettä kuin erään hampaan, jota hän oli suurella uteliaisuudella katsellut, ja johon hän näkyi kovasti mieltyneen. Se oli Glumdalclitchin palvelijan hammas, jonka muuan kömpelö välskäri oli erehdyksessä kiskaissut kipeän hampaan asemasta. Se oli aivan ehjä ja terve. Minä olin puhdistanut sen ja pannut kaappiini talteen. Se oli noin jalkaa pitkä ja neljä tuumaa läpimitassa. Tämän hampaan otti kapteeni vastaan niin ylenpalttisilla kiitoksilla, ett'ei moinen kapine sellaista olisi likimainkaan ansainnut.
Kapteeni oli kovin tyytyväinen minun suoravaiseen kertomukseeni ja toivoi, että minä, Englantiin tultuani, panisin muistelmani paperille ja julkaisisin eri kirjana. Maailma on oleva siitä minulle hyvin kiitollinen, arveli hän. Minä vastasin, että minun mielestäni meillä on matkakirjallisuutta jo liiaksikin. Nykyjään ei kelpaa enää mikään kirja, jossa ei ole jotain aivan erinomaista. Monellekin kirjailijalle on nykyjään totuus vähemmän-arvoista kuin oma turhamaisuus ja omat edut sekä typeräin lukijain huvittaminen. Minun kertomuksessani olisi varsin vähän todellisuudesta poikkeavaa, eikä siinä tulisi oleman koreita kuvauksia harvinaisista kasveista, linnuista ja muista eläimistä eikä villien kansain julmista tavoista ja epäjumalan-palveluksista, sanalla sanoen semmoista, mitä monen muun tekijän kirjoissa uhkuaa. Kiitin häntä kumminkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin harkita asiaa.
Yhtä seikkaa sanoi kapteeni kummastelevansa, sitä nimittäin, että minä puhun niin kovalla äänellä. Hän kysyi, olivatko kuningas tai kuningatar siinä maassa huonokuuloisia. Minä selitin, että minä olen jo kolmatta vuotta tottunut puhumaan näin kovaa. Ilmankos minä ensi alussa kummastelinkin sitä seikkaa, että vaikka kapteeni ja laivaväki puhuivat mielestäni kuiskimalla, heidän puheensa kumminkin kuului varsin selvästi. Siinä maassa sitä vastoin minun oli täytynyt huutaa, niinkuin puhuteltava olisi kirkontornissa, paitsi silloin kuin minut oli nostettu pöydälle tahi pantu kämmenelle. Kummakseni oli täällä ensin käynyt muuan toinenkin seikka. Noustuani laivan kannelle ja nähdessäni laivaväen ympärilläni, olivat miehet minun silmissäni olleet pienimpiä ja mitättömimpiä olentoja, mitä milloinkaan olin nähnyt. Tuolla jättiläisten maassa ollessani en totisesti uskaltanut milloinkaan katsahtaa peiliin, sillä silmäni kun myötäänsä olivat tottuneet näkemään suunnattoman suurta, olisi vertaus omaan itseeni ollut peräti masentavaa laatua. Kapteeni sanoi kyllä huomanneensa, kuinka minä illallispöydässä kummastellen olin katsellut esineitä ympärilläni ja näyttänyt siltä kuin olisin nauruun purskahtamaisillani. Ensi alussa hän ei tiennyt, mitä tuosta ajatellakaan, mutta luuli sitä vain mielenhäiriöni syyksi. Minä sanoin, ett'en minä todellakaan ymmärrä, mitenkä minä saatoin olla nauramatta, nähdessäni kolmen pennyn kokoisia lautasia ja sianpöystin, josta ei tulisi kunnon suupalaakaan, ja pähkinänkuoren kokoisia pikareita. Vaikka kuningatar olikin teettänyt minulle pienet huone- ja talouskapineet, niin oli mielikuvitukseni muodostunut yksinomaa kaiken sen suuren mukaan, mitä alinomaa ympärilläni näin. Omaa pienuuttani minä katselin samoilla silmin kuin ihmiset tavallisesti katselevat omia vikojansa. Kapteeni rupesi laskemaan leikkiä hänkin ja arveli vanhan englantilaisen sananlaskun mukaan, että minulla on suuremmat silmät kuin vatsa, sillä ruokahaluni näytti pienemmältä kuin olisi luullutkaan koko päivän kestäneen paaston perästä.
Kapteeni oli matkalla Tonkinista Englantiin. Laiva oli syrjäytynyt kurssistaan 44:nelle leveys ja 143:nelle pituus-asteelle. Mutta kaksi päivää senjälkeen kuin minä olin tullut laivaan, kohdattiin passadituuli, käännyttiin etelää kohti, sitten pitkin Uuden Hollanin rannikkoa länsilounaasen ja vihdoin etelälounaasen, kunnes kierrettiin Hyvän Toivon niemi. Matka sujui yleensä varsin hyvin, enkä minä rupea lukijaa väsyttämään pitkillä kertomuksilla siitä. Pari kolme kertaa poikettiin välillä oleviin satamiin ottamaan muonavaroja ja vettä. Minä en astunut laivasta maihin koko matkalla ennenkuin vasta Downsin satamassa 3 p:nä kesäkuuta 1706, noin yhdeksin kuukautta siitä kuin olin Brobdingnagista lähtenyt. Tarjosin tavarani laivamaksuni pantiksi, mutta kapteeni ei tahtonut äyriäkään. Sanoimme toisillemme hellät jäähyväiset, ja minä sain kapteenin lupaamaan, että hän joskus poikkeaa Redriffiin, meidän taloon. Lainasin häneltä sitten viisi shillingiä ja vuokrasin itselleni kyytihevosen.
Katsellessani tuossa sitten matkan varrella, kuinka pieniä talot ja puut ja elukat ja ihmiset ovat, rupesin luulemaan olevani Lilliputien maassa. Pelkäsin tallaavani mäsäksi jokaisen, ken vastaan tuli. Monasti minä huusin täyttä kulkkua heille, jotta menisivät tieltä pois, ja monasti olin saada selkääni moisesta hävyttömyydestä.
Tulin tuosta vihdoin kotia. Tuskin oli palvelija avannut oven, niin jo kyyristyin kuin hanhi, portin kautta kulkiessaan, peljäten kolauttavani pääni kamanaan. Vaimoni juoksi minua suutelemaan, mutta minä kumarruin hänen polviansakin alemmas, sillä, ajattelin minä, eihän hän muutoin minua suuhun asti ulotu. Tyttäreni laskeutui polvilleen minun eteeni, pyytäen isältä siunausta, mutta min'en nähnyt häntä, ennenkuin hän oli noussut seisomaan, sillä minähän olin tottunut katsomaan noin 60:n jalan korkeuteen. Sittenkin nostin hänet toisella kädellä vyötäisistä ylös. Palvelijoita ja paria kolmea ystävätä, joita meillä sattui silloin olemaan, minä katselin kuin olisivat kääpiöitä ja minä jättiläinen. Vaimolleni minä sanoin, että kovinhan hän on käpertyneen näköinen: on kai nälästä mennyt noin huononpäiväiseksi, hän sekä tytär.
Sanalla sanoen, minä käytin itseäni niin kummallisesti, että kaikki olivat alussa samaa mieltä kuin kapteenikin ensi hetkinä: luulivat minua vähämiehiseksi. Siinä se nyt taas on se tottumuksen ja ennakkoluulojen valtava voima!
Tuokion kuluttua haihtuivat kumminkin kaikki harhaluulot molemmin puolin. Vaimoni vaati vaan, ett'en minä enää milloinkaan lähtisi merille, mutta kova onni oli niin säätänyt, ett'ei hänen vaatimuksensa ajan pitkään kumminkaan tullut täytetyksi.