Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta; sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi. Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti) oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja lähdin Seikkailijaan, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen, jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.
TOINEN OSA
MATKA BROBDINGNAGIIN
ENSIMMÄINEN LUKU
Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.
Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa Seikkailija-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin. Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen, missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli, joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti. Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi, ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.
Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se suinkin pysyi.
Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian luoteisosiin ja jäätyneille merille.
Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan. 17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille, vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle, ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.
Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi. Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta, kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi. Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät, koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan. Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin, kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille, ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?