Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin, kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi, tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö, joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten, ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa, liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta, vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo, joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä pellolla nähnyt.
Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa. Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan, mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin. Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen, mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan, ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron, avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta. Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä hänelle.
Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön, otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti, koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle. Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.
Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti, että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi, satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen. Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.
Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta, kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira, oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.
Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen, joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani, ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille. Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa, ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää, joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.
Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän, että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta, jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa, jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua. Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.
Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin sotalaivan isopurje.
Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa, makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen. Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien. Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt, koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta. Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha, ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni, ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle. Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.
Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta. Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle, ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.