Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.

TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut, kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen Grildrig, jota sitten alkoi käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee samaa kuin latinan kielen nanunculus, italian homunceletino ja englannin mannikin. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä, että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä Glumdalclitch eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut, kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen splacknuckin kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään, kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär. Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle, missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen. Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa, joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun, jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa, litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin, kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi. Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin toimenpiteisiin hän palkkasi grulirudin eli huutajan ilmoittamaan kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä merkillinen, ei edes splacknuckin (erään siinä maassa elävän erittäin hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään. Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin. Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti, lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia. Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut. Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin. Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa. Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun 17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani, matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin, sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika, joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista puhumattakaan.