Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot, lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta. Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani. Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta. Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia. Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.

Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin, että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta, kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta, jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat, väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme, taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa, maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti kohdeltavan.

Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni, kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta, jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.

Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen, mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten, että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut. Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut kostonhimossaan johtua.

Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun, koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina; sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.

Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset, jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää. Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.

Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa, jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä, ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen itselleni.

NELJÄS LUKU

Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Aion nyt lyhyesti kuvailla lukijalle tätä maata, mikäli siihen tutustuin matkoillani, jotka eivät ulottuneet kahtatuhatta peninkulmaa kauemmaksi pääkaupungista Lorbrulgrudista. Kuningatar, jonka seurueeseen aina kuuluin, ei näet liikkunut milloinkaan kauemmaksi saatellessaan matkoille lähtevää Kuningasta, vaan jäi aina siihen etäisyyteen odottamaan rajamaitansa tarkastamasta palaavaa hallitsijaa. Tämän ruhtinaan alueiden pituus on suunnilleen kuusituhatta peninkulmaa ja leveys kolmen- ja viidentuhannen peninkulman väliltä. Tämän nojalla minun täytyy päätellä, että eurooppalaiset maantieteen tutkijat pahoin erehtyvät otaksuessaan Japanin ja Kalifornian välillä olevan ainoastaan merta. Olen näet aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla olemassa maata Tatarian suuren manteren vastapainona. Siitä syystä heidän tulisi korjata karttateoksensa liittämällä nämä laajat maa-alueet Amerikan luoteisosaan; minä puolestani olen valmis heitä siinä työssä avustamaan.