Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin seipäisiin. Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon vaaralliseen maahan.
Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä yritykseensä.
Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin kauhistuttavan karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen huudoksi. Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen ääntävän niin hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui luokseen ohikulkevan naisen:
"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."
"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs eläin, joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se ulos luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi mennä siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle hirmueläimelle on annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on saanut saaliin kynsiinsä, nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä ajassa ennätä lukea edes yhtä isämeitää."
"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se taistelussa?"
"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta varmaa ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota temppua; sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että hän antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön; mutta hirviö on niellyt ne kaikki."
Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen oli hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä, jotka lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä heistä punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti nurin hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:
"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"
Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.